"Sinä tulit varmaan pahoille mielin äsken," sanoi Marianne. Hänen silmänsä kävivät punaisiksi reunoista, ja tuntehikas suu vetäytyi pieneen hempeään nuhteluun. Hän istui katsellen alaspäin hypistellessään viuhkansa plyymireunustusta.
Tuossa se Börjellä taas oli, liikkeineen, koko olentoineen; tämä, joka voi kiertää hänen päänsä vaikka ympäri.
"En minä suuttunut", sanoi Börje matalalla äänellä. Tuntui kuin olisi hänen verensä pyörryttävän onnen työntämänä syöksähtänyt hänen sydämmeensä.
"Tunnusta vaan!" Marianne loi silmänsä ylös leikillinen väike silmässä. Vaan sitten muuttui hän totiseksi, kääntyi ja laski kätensä hänen olkapäillensä.
"Minä tahdon vaatettaa itseni kauniiksi, että sinä pitäisit minusta," sanoi hän ja katse muuttui taas itkeneen näköiseksi.
Börje ei voinut vastata, vaan hän veti Mariannen luoksensa, joka samassa silmänräpäyksessä heitti kätensä hänen kaulaansa. Tanssivaippa soljui laattialle, ja kaikki mitä puhuttiin, oli katkonaisia kuiskauksia.
* * * * *
Kun oli pari päivää lepoaikaa tanssijaisten ja itse häiden välillä, niin oli päätetty, että Marianne äitinensä seuraavana päivänä Börjen seurassa tulisi katsomaan nuorten kotia. Yhden aikaan piti matkustettaman. Mutta Marianne vaan makasi ja makasi, ja kun hän makasi, käveli koko talo varpaillaan ja koko talo puhui kuiskien. Börjellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin yhä katsoa kelloansa. Kun se oli yksitoista, kysyi hän anopiltansa kainosti, eikö voitaisi Mariannea herättää. Vaan tämä rohkea ajatus herätti hämmästystä.
"Marianne-rukka, kyllä hänen täytyi saada maata unensa loppuun!" sanottiin. Ja Marianne-rukan annettiin maata.
Börje ja appivaari olivat jo suurustaneet kauvan sitten, sillä kamreerin täytyi mennä konttooriinsa kaupunkiin, ja Börjellä oli aina tapana nousta aikaisin.