Appi ja anoppi olivat jo valmiina, ja Börje tarjosi käsivartensa morsiamelleen. Hänen kasvoilleen oli ilmautunut melkein tyly totisuus, joka vallan muutti hänen muotonsa, vaikkei hänellä siitä ollut aavistustakaan.

Marianne tarvitsi välttämättömästi ystävällisiä ja iloisia kasvoja ympärillään, ja Börjeen äkkiä tullut totisuus ahdisti häntä. Hän ei voinut löytää lepoa, ennenkuin näki sulhonsa taas hyvänä. Tervehdysmenot, puhelu ja tanssipyynnöt saivat kuitenkin aluksi hänen toiselle tuulelle, niin että hänellä ei ollut paljon aikaa ajatella sulhoansa. Börje ei varsin mielellään tanssinut, sillä se kävi häneltä huonosti, vaan sen valssin kestäessä, jonka hän ainoastaan tanssi morsiamensa kanssa, kuiskasi tämä pienellä hemmoitellun tyytymättömyydellä ja maikailevin kasvoin hänelle:

"Minä olen vetäytynyt pois toisesta polkasta saadakseni oikein rauhassa lörpötellä sinun kanssasi, sinä pahanilkinen poikanulikka! Tiedä, että on suloista olla tuolla kasvihuoneessa, ja niin kauvan kuin toiset tanssivat, saamme me olla yksinämme. Pidä silloin minua silmällä."

"Kiitos," vastasi toinen lyhyesti, ja he lopettivat.

Valssin loputtua kulki Börje ensin ympäri miesten tupakkahuonetta, vaan siellä oli tukala olla, sillä hän ei koskaan lyönyt korttia, eikä tuttavia hänellä ollut melkein ketään. Poltettuaan sikaarinsa loppuun, pujahti hän sentähden uudestaan tanssisaliin, jossa toki oli jotain katseltavaa, ja erään akkunan vierestä löysi hän oivallisen nurkan, josta saattoi nähdä kaikki. Tanssittiin juuri lansiääri-katrillia, ja hän kiintyi kiintymistään sitä katselemaan. Hän asetti tuolinsa mukavasti, vetäytyi akkunan varjostimen suojaan ja nojasi kyynäspäänsä akkunalautaa vasten. Oli niin mieleistä, ajatteli hän, istua siellä näin yksinään ja kenenkään näkemättä katsella tuota ihmisryhmää. Tämä häntä juuri miellytti, ja hän seurasi kaikkea uteliain tarkkaavin silmin. Tanssi kävi luontevasti, varsinkin se katrilli, johon Marianne otti osaa, ja Börjeä huvitti nähdä, kuinka vuorot johtuivat toisistaan ja liittyivät toisiinsa, aina ilman mitään epäjärjestystä. Jokainen pani parastansa, ja paljo joutilaita seisoi oven suussa katselemassa. Laahustimia pyöräyteltiin kuninkaallisella suloudella ja kumarrukset olivat sulavia kuin hovimiesten. Kaikki vaikutti Börjeen. Löytyi sangen paljo hänelle mieluista: valot, kukkaset, tanssipuvut, upseerien kultareunaiset univormut, vaan ennen kaikkea sotilasmusiikki. Se pani tahtiin hänen ajatuksensakin kuten tanssivien askeleet. Vaan hänen mielestään ei tämä kaikki kuitenkaan sopinut hänelle. Hän tunsi aina olevansa vieras, joka kuului ulkopuolelle. Ei hänen mieleensäkään olisi voinut juolahtaa ottaa osaa tämmöiseen tanssiin, tai että hän voisi liikkua samalla tavalla kuin nuo nuoret luutnantit. Vaan tämä oli hänestä kaunista katsella. Nuo kankeat univormut, jotka tekivät kantajainsa miehekkäät vartalot siroiksi ja hienokasvuisiksi, sopivat hyvin yhteen naisten pitkien laahustimien ja alastomien jäsenien kanssa. Vaan tämä kaikki teki ilman ikäänkuin kuumaksi, uneliaaksi, huimaavaksi, joka vaikutti kaipausta johonkin, — johonkin rikkaampaan, täydellisempään, monipuolisempaan. Hän ajatteli jotakin kaukana, kaukana, jotakin, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, vaan ainoastaan halunnut: kirkasta, tummansinistä taivasta, mäntyjä ja oliivipuita, kaikki nämät lämpimän, lämpimän auringon paisteen valaisemina. Kaikki, mitä Börje oli ainoastaan salaa uskaltanut toivoa, oli suotu Paulille. Niin oli aina käynyt. Tuntui kuin tällä pienellä köyhällä pojalla samettimekkoineen olisi Aladdinin lamppu kädessään. Ja missä hän nyt oli? Kuinka paljon mahtoi hänellä olla havainnoita ja kokemuksia! Hetkeksi vetäytyi jotain surumielisyyttä Börjen tasaisen, iloisen luonteen ympärille. Aina piti toisten oleman häntä korkeammalla, aina piti hänen tuntea itsensä köyhemmäksi kuin muut. Minkätähden? Ja kaikkia oli hänen sangen vaikeata unohtaa. Mitä hän kerran sai mieleensä, se juurtui sinne, kuin esimerkiksi Marianne. Kuinka oli hän ponnistellut unohtaaksensa häntä ennenkuin kirjoitti hänelle ensimmäisen kirjeen! Vaan se ei ollut hänelle mahdollista. Hän näki Mariannen edessään satoja kertoja päivässä, hän näki tämän lihavan vartalon, tämän taaksepäin taipuneen niskan ja tämän lyhyen kaulan. Hän kaipasi häntä kuin vettä. Tuli aina pahempi ja pahempi olla, kunnes hänen täytyi kirjoittaa. Eläminen tuntui hänestä mahdottomalta häntä näkemättä. Ja nyt piti Mariannen tulla hänen omakseen. Koko elämänsä ijän saisi hän pitää hänet läheisyydessään, nähdä näitä jahnustelevia, huolimattomia liikkeitä, kuulla hänen vienoa, hyväilevää ääntänsä.

Hän oli joka tapauksessa onnellinen.

Hän istui katsellen Mariannea. Tämän iloa näytti jokin häiritsevän, näyttipä kuin hän ei olisi huolinut tai ei olisi voinut olla niin hilpeän iloinen kuin muut nuoret tytöt. Vaan Börjestä oli tämä paljo kauniimpaa. Hänen mielestään oli kaikki, mitä Marianne teki, kaunista. Ja nähdessään nyt häntä vähän loitompaa, ei hänen paljaat olkapäänsä olleet enää niin vastenmielisiä, vaikka selkääkin näkyi hyvin alhaalle suippenevasta aukosta. Ainoastaan välistä kouristi hänen sydäntänsä, kun hän näki jonkun silmien katsahtavan näihin pehmeisiin olkapäihin ja käsivarsiin; vaan se ei ollut mustasukkaisuutta, se oli äkkinäistä halua, että saisi heittää vaipan hänen ympärilleen, ettei hän olisi niin alastonna.

Ja samalla liikkui hänessä jotain hämärää, kuin hän haluaisi, että Marianne voisi jakaa itsensä, niin että olisi Marianne, jonka edessä ei Börjen tarvitsisi arastella, vaan joka voisi istua hänen vieressään tuon toisen akkunavarjostimen takana ja jolle hän olisi voinut uskoa kaikki ajatuksensa, kaikki jota hän ei voinut sanoin selittää. Kun Marianne oli hänen luonansa, tuntui hänellä olevan äärettömän paljo hänelle sanomista; vaan kun hän katseli häntä edessänsä ja hän sai puhua, mitä tahtoi, silloin haihtui kaikki pois, ja hän lörpötteli paljaita hulluuksia, joista hän ei itse edes väliä pitänyt.

Marianne oli nähnyt Börjen ja antanut siitä tiedon salaperäisellä vihjauksella. Kun tanssi oli lopussa, tuli Marianne hänen luoksensa ja he menivät kasvihuoneeseen, joka oli huoneiston peräpäässä. Ilma ulkona oli lenseä, kostea ja ikäänkuin täynnä kasvien hengitystä. Marianne oli käärinyt hartioilleen joutsenen untuvilla reunustetun tanssivaipan.

Pyramiidin muotoisen kukkapöydän takana oli pieni sohva. Marianne heittäytyi siihen, ja Börje istahti hänen viereensä.