Tämä jäi seisomaan silmänräpäykseksi tyhjä viitta käsivarrelle, kasvot tulipunaisina. Oli kiusallista nähdä tuon suuren, voimakkaan miehen punehtuvan melkein kyyneleisiin saakka, ja Marianne astui oitis korkean kuvastimen eteen nähdäkseen, oliko puvussaan tullut mitään epäjärjestykseen, vaan kaikki oli paikoillaan.
Hän oli puettu vaaleansiniseen, isokukilliseen silkkihameeseen, johon oli sovitettu tummansinistä samettia. Miehusta lyöttäytyi tarkoin vyötäisiin kuin haarniska. Olkapäillä oli se pyöreä kaulan kohdalta, vaan takaa ja edestä oli se auki muodostaen alaspäin pitkän suippenevan huipun. Hihoista ei ollut jälkiäkään. Päinvastoin, kangasta oli siinä sullottu yhteen, niin että koko olkapää jäi paljaaksi ja näytti pyöreytensä vielä olkaniveleen yläpuoleltakin. Neulos oli siinä reunustettu ainoastaan silkkipunoksella, joka oli niin ahdas, että painui melkein ihon sisään. Olkapään ja kaulan ympärillä ei näkynyt liinavaatetta hituistakaan, joten katselijasta tuntui, kuin hänellä ei olisi ollut alusvaatteita ollenkaan hameen alla, vaan että se oli pantu hänen paljaan ruumiinsa ympärille.
Asia ei paremmaksi tullut, vaikka alushameet kahisivat, vaikka laahustimen alta pilkoitteli esiin tukittain valkeita reunuksia; täytyi aina nähdä tuon alastoman kaulan ja paljaat käsivarret, jotka yhtyessään tuohon tummaan samettiin, näyttivät melkein inhottavan alastomilta.
Mariannella oli lyhyt kaula ja jokseenkin korkeat olkapäät, vaatetus teki mahdolliseksi nähdä niiden hienon muodostuksen. Väkisinkin täytyi tuon kauniin takaraivan pistää silmiin vallattomine hiusten pitimineen, josta vaaleauntuvainen tukka laskeutui kuin varjo kaulalle, jossa se hienoni. Hänen kaulansa oli niin pehmeän valkoinen, kuin olisi se sivelty näkymättömällä valkojauholla; ei missään olisi se paremmin tullut näkyviin, kuin sametin tummalla pohjalla. Kokonaisuus tuntui täydelliseltä ja koskemattomalta, kuin suurissa pehmeissä orvonkukissa.
Börjen mielestä oli hän niin kaunis, että henki ei tahtonut hänessä kulkea. Mutta samassa loukkasi häntä puvun julkeus. Hänestä tuntui, kuin hänen sisällisin tunne-elämänsä olisi tuotu yleisön nähtäväksi. Hän tointui äkkiä, mutta häpesi huimaustaan. Ja juuri tätä häpeää vastaan taisteli hän suurella epätoivolla, sillä siinä oli nöyryytys hänelle itselleen: se oli todistuksena hänen tottumattomuudestaan hienon maailman tapoihin. Sentähden hän niin tulisesti punehtui; hän luuli Mariannen voivan nähdä hänen ajatuksensa.
Vaan tällä ei ollut pienintäkään aavistusta herättämänsä vaikutuksen laadusta; sentähden oli hänelle mahdotonta käsittää Börjen alakuloisuutta. Hän luuli Börjen pitävän pukua liian kallisarvoisena, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli rauhoittaa sulhoansa.
Börje oli pannut vaipan naulaan ja seisoi nyt aivan hänen vieressään.
"Älä pelästy minun ulkoasuani," kuiskasi hän hyväillen ja kääntyi, "minä en läheskään maksa niin paljo kuin luulet."
"Rakas Marianne, en minä arvostele sinun pukuasi," sanoi hän.
Ehkä jossakin teaatterissa olisi puku hänen mielestään ollut kaunis, vaan tässä, — kun hän seisoi näin lähellä, että näki tarkasti pienimmänkin väreen ihossa — nyt se oli hänen mielestään ihan ruma eikä hän tietänyt minne olisi pannut silmänsä. Mutta hän koetti pakottaa vastenmielisyyttänsä, hän tahtoi tottua. Mikä ahdasmielinen raukka hän olisi, jos loukkautuisi siitä, mitä koko maailma piti sopivana!