Mitä oli hänen tähtensä suuta soitettu hänen työnraatamisensa, yksinäisyytensä, itsensä kidutuksen johdosta? Hän katseli Mariannen kättä. Tämä käsi ei ollut koskaan tarttunut siihen, mitä Börjen oloissa sanottiin työksi. Vaan se käsi oli luotu rahoja tuhlaamaan, se käsi oli luotu muiskuja sekä hyväilyjä varten. Luulikohan hän, ettei Börje siitä tietänyt! Luulikohan hän Börjen olevan tyynen ja maltillisen, sentähden että tämä siltä näytti? Hän kumartui eteenpäin tietämättänsä ja kuiskasi: "Marianne!"
Tämä katsahti kysyen häneen, vaan kun hänellä ei ollut mitään lisättävää, nyökäytti Marianne vaan päätänsä.
Äiti oli vaipunut nurkkaan ja nukkui.
"Vaimoni? Minun vaimoni?" ajatteli hän edelleen, vaunujen vieriessä tietänsä ja ikkunaruutujen hiljaa helistessä. Tuo sana soi vakavalta hänen kuvituksessaan, siinä oli jotakin puhdasta ja kunnioitettavaa, rauhallista, eikä siinä ollut kuumaa kiihkoa. Marianne talonemäntänä Tomtössä, — hänen oli vaikea sitä ajatella. Hän luuli melkein käyttäneensä väkivaltaa häntä kohtaan siinä; se oli sama kuin viedä hänet maahan, jonne hän ei ensinkään kuulunut. Ja tätä tuumiskellessaan menivät hänen ajatuksensa uudelle uralle. Jos hän olisi köyhä mies, olisikohan Marianne silloin suostunut hänen vaimokseen? Tässä ajatuksien käänteessä tunsi hän toista nälkää kuin äsken, — tunsi lämpimän, terveen luonnon nälkää uskollisuutta saavuttaakseen, ollakseen rakastettu ainoastaan itse tähtensä ja koetellakseen persoonallisen luotettavuuden pysyväisyyttä. Tiesipä hän liiankin hyvin, että Marianne oli sanonut "jaa" ainoastaan hänen rahojensa tähden, että tämä piti hänestä ainoastaan sentähden, että hänellä oli kädessä voimaa tehdä elämä suloiseksi hänelle, ja koska Marianne tiesi hänen halusta sen tekevän. Mutta tässä tunsi hän itsensä aivan köyhäksi, — hän, joka äsken olisi voinut ostaa maailman.
Hän ojensi esiin ison työhön tottuneen kätensä, hiljaa ja vaatimattomasti kuin almun anoja. Marianne katsahti taas kysyvästi häneen, ja huomattuaan hänen tarkoituksensa, veti hän esille toisen kätensä ja pisti sen Börjen käteen. Börje istui ja painoi kättä aivan hiljaa Mariannen polvea vastaan katsellen ääneti hänen kasvojansa. Itse liikkeessä, jolla hän kumartui eteenpäin, ilmautui hienotunteisen luonteen koko itsetiedoton sulous. Marianne piti sitä jonakin, josta ei voinut päästä selville, jonakin käsittämättömänä vetovoimana.
Börje ei voinut kysyä, pitikö Marianne hänestä. Sellaiseen kysymykseen olisi toinen ainoastaan myöntänyt, ja sitä juuri hän ei tahtonut. Börje olisi toivonut hänen tahtovan silittää häntä poskelle tuolla hienolla hansikkaalla ja sanovan: "Börje-rukka." Sitä hän parhaiten kaipasi.
Marianne koetti katsella häntä kasvoihin, vaan hämärässä näkyivät juonteet ainoastaan epäselvinä, eikä hän voinut nähdä muuta kuin Börjen silmät, jotka kirkkaina olivat luodut häneen. Hänet valtasi jokin, ei tiennyt mikä, ja antaessaan viuhkan liukua niin alas kuin side ulottui, kiersi hän oikean käsivartensa Börjen kaulan ympäri. Tämä tunsi sen niskassaan ja hivutti poskeansa siihen, hän olisi luopunut paljosta, saadakseen sanoja ristiriitaisten, kummallisien tunteittensa selvittämiseksi, jotka liikkuivat hänen sydämessään. Mutta hienoon värähtelevään mielialaan ei sopinut se jokapäiväinen puhe, jota hän oli oppinut, ja siten täytyi hänen olla ääneti, vaan hän tunsi olevansa omituisesti sidottu. Pudistettuaan tuota pientä kättä vaipui hän takaisin soppeensa.
Heti sen jälkeen oltiin perillä. Kun vaunut seisahtuessaan portaiden eteen vähän heilahtivat, heräsi anoppimuori.
Kun päästiin avaraan etuhuoneeseen, johon päällysvaatteet jätettiin, auttoi Börje morsiantaan riisumaan vaippaansa, jolla aikaa kätevä palvelija auttoi rouva Björkiä.
Kun Börje oli saanut naulaan teaatterihunnun, tarttui hän vaippaan, Marianne putkahti sirosti ulos sen sisältä, kuin perhonen kotelostaan, ja pyöräytettyään laahustinta jalallaan, asettui hän täysin valmiina voiton hymy huulilla Börjen eteen.