Puolisen jälkeen saivat kihlatut vihdoinkin hetken istua rauhassa ja jutella, kunnes oli aika ruveta pukeutumaan.
Oli penikulma matkaa herraskartanoon, ja sinne piti ajettaman hevosilla ja vaunuilla. Mariannea saatiin odottaa; vanhemmat istuivat jo vaunuissa, ja Börje seisoi astinlaudan vieressä, kun hän tuli. Börjestä tuntui, kuin ei Marianne koskaan olisi näyttänyt niin kauniilta hänen silmissään kuin nyt. Hän oli käärinyt ympärilleen maahan saakka ulottuvan viitan ja päässään oli hänellä pitseistä ja nauharuusuista tehty vaaleahko teaatterihuntu. Hän oli pitänyt kiirettä, jonka tähden hänen poskensa olivat ruvenneet hieman rusottamaan, ja nuo säännöttömät, pienet kasvot näyttivät sanomattoman viehättäviltä pehmeässä kehyksessään. Sivumennen pudistivat he toistensa kättä, Mariannen nojautuessa sulhoonsa vaunuihin noustakseen, ja hieno parfyymi löyhkähti Börjen ohitse, kuin melkein tuntumaton kukan tuoksu.
Börje istui peräistuimella vastapäätä morsiantaan. Appivaari oli tahtonut mennä ajajan istuimelle, sillä häntä halutti "ajaa häkissä", sanoi hän. Alussa juteltiin, vaan vähitellen vaikeni keskustelu. Börjen päähän johtui paljo omituisia ajatuksia, tuossa puolihämärässä istuessaan ja katsellessaan Mariannea.
Tämä ei ollut toisten tyttöjen kaltainen, joiden kanssa Börje oli tottunut seurustelemaan rauhallisissa pappisperheissä ja kelpo maanviljelijöiden luona. Börje oli ollut monissa tanssijaisissa, joissa naisilla oli ollut ainoastaan pitkähihaiset villahameet yllä. Vaan tuon avaran pehmeän viitan alta, jonka sisustettu silkkivuori kääntyi näkyviin hieman polven kohdalta, pistäytyi esiin Mariannen toinen käsivarsi; se oli se käsi, jossa hän piteli viuhkaansa, ja pitkän hansikkaan yläpuolelta pilkoitteli esiin käsivarren hieno iho. Kanteen ylitse työnnettynä ympäröi Börjen rannerengas tätä hansikasta, joka laskeutui hienoihin poimuihin ranteessa, vaan ylempänä ympäröi tasaisesti kaunista käsivartta. Hän ei koskaan uskonut naisilla olevan samalla kertaa noin pyöreitä ja hienoja käsivarsia, paitse teaatterissa, ja siellä luuli hän ne olevan jollain tavalla maalattuja.
Niin, tuossa hänellä nyt se oli! Marianne oli joka kohdassa vallan toisesta maailmasta kotoisin, kuin mihin Börje oli tottunut. Ja tämä juuri hurmasi häntä.
Börjen intohimoja oli teaatteri ja soitanto. "Se on sielun viljelemistä," oli hänellä tapana sanoa. Joka kerta kuin taiteilijoita Tukholmasta kävi Skoonessa, sovitti hän sentähden matkansa kaupunkiin, ja joka kerta kun hän kävi Kööpenhaminassa, meni hän kuninkaalliseen teaatteriin. Hän katseli mielellään ranskalaisia puhenäytäntöjä, joissa naisilla oli pitkät laahustimet, jotka pyörähtelivät heidän liikkeittensä mukaan, varsinkin suurissa murhenäytelmissä. Sarah Bernhardtin oli hän nähnyt, ja häntä jumaloitsi hän kunnioituksella, johon oli sekoittunut ihailua ja kauhistusta; hänestä oli Sarah Bernhardt kaunis käärme, joka voi lumota ja hävittää. Ja niin olivat kaikki naiset teaatterissa — toiset suuremmassa toiset pienemmässä määrässä; ne olivat hänen muistissaan jotain lumottua, todellisesti melkein olematonta.
Mutta nyt oli siitä tullut todellisuus, sillä tuossahan — niin lähellä, että hän melkein voi siihen käsin tarttua — istui hän, tuo ruumiilla varustettu ihanne, jota hän tähän asti oli voinut jumaloida ainoastaan matkan päästä. Hänet valtasi sama tunne, jonka hän tavallisesti tunsi teaatterissakin: jonkinlainen kuume veressä, loiston ja huvituksen himo, kiihottavien nautinnoiden himo, hienouden ja ylellisyyden himo; — sanalla sanoen himo kaikkeen, mitä rahalla voitiin saada.
Sillä rahoja hänellä oli! Hänellä oli mitä nämä haluavat, kaikki nämä, jotka käyvät hienoissa vaatteissa kohteliaine tapoineen, kaikki nämä, jotka halveksien katselevat niitä, jotka eivät ole saaneet sivistystä kuin he. Hän ajatteli sitä riemumielin ja näin tehdessään tunsi hän kävelevänsä kiusauksen partaalla, jolloin nautinto oli juuri se väristys, jonka putoamisen pelko vaikutti.
"Marianne! Minä voin antaa sinulle kultaa ja hohtokiviä, jos tahdon," — tulivat äänettömät sanat hänen mieleensä. Ne olivat muodottomia sanoja, joita tunteet käsittävät, tuntematta vielä niiden kieltä; hämäriä aavistuksia, jotka liikkuvat tavallisen tuntemisen rajan ulkopuolella, nostaen häntä — hänen tietämättään kuinka — itsetietoisen olemisen seuraavalle portaalle. "Marianne, minä voin kääriä sinut samettiin, joka hiljaa ja pehmeästi ympäröi sinun kaunista vartaloasi. Minä voin vaatettaa sinut välkkyvään, kahisevaan silkkiin. Kuka sanoo minun syntyneen työtä tekemään? Minulla on rahoja, Marianne! Minä voin elää ja nauttia."
Hän nojautui taaksepäin pehmeisiin vaunutyynyihin, joilla hän ensin oli istunut suorana ja jäykkänä, ikäänkuin peläten niitten houkuttelevaa mukavuutta. Hän tunsi kurnivaa nälkää, — nautinnon nälkää, silmien nälkää niiden kauneutta etsiessä.