Börje punehtui. Hän tunsi appensa rahallisen kannan, vaan ei uskaltanut siihen viitata. Sehän voisi loukata.
"Kiitoksia, sitä ei ole ollenkaan tarvis," sanoi hän kahvipöydästä noustaessa, "niiden huoneiden, jotka jo ovat kalustetut, toivoisin jäävän entiselleen, vaan täällä on vielä kolme muuta," hän kulki edelleen huoneiston läpi — "tämä saa olla Mariannen työhuoneena, eihän tässä ole ainoatakaan huonekalua, ja tänne voi hän valita oman päänsä mukaan; minä en tee mitään muistutusta. Ja tässä on makuukamari. En tännekään ole ostanut mitään kaluja, voidaanhan siitä sitten sopia. Näetkös — Marianne — toinen akkuna aamupäivän puolella ja toinen suoraan etelään. Eikös tämä huone miellytä sinua?"
"Miellyttää."
"Ja kun me sitten saamme puutarhan oikein järjestykseen … kas, eikös tule hauskaa? Vehreätä aina akkunaan asti, ja puisto tuolla perällä! Eikös ole, kuin asuisi metsässä?"
"Kyllä, onhan tuo kaunis näkyala," sanoi anoppimuori.
"Ja täällä — toinen syrjähuone — myöskin suoraan etelään. Näin valoisa ja raitis! Vaan voimmehan vähän lykätä tuonnemmaksi sen kalustamista. Eikös niin, Marianne? Onhan hyvä odottaa ja katsoa, mihin tätä parhaiten tarvitaan." Hänen silmänsä välkähtivät iloisesti, ja Marianne vetäytyi hämillään taaksepäin.
Tultiin takaisin samaa tietä.
"Tästä, työhuoneestasi, voit nähdä koko pihan, jossa saat nähdä minun käyvän ulos ja sisälle talleissa ja rehusuojissa ja josta minä voin nyökätä päätäni sulle joka kerta kun menen akkunan sivu. Tässä tulee sinulle kaikkein hauskin olla, tästä näet kaikki, mitä tapahtuu ja aivan vastapäätä näet kasvipenkkejä. Ne ovat suvella täynnä kukkasia, ja oikein hienoja kukkasia."
Hän oli vallan innostunut, ja tyytyväisyydestä loistivat hänen kasvonsa hänen puhuessaan.
Sitten mentiin hitaasti takaisin vierashuoneeseen.