"Niin, näetkös, useimmat ajattelevat vaan, kuinka saisivat hienoa ympärilleen, ja kuinka voisivat elää ajanmukaisesti, ja kuinka heillä olisi yhtä hyvästi kuin sillä, ja sillä. Eikä se käy laatuun ajan pitkään. Täälläpä he istuvat, minun naapurini, oikealla ja vasemmalla, velassa korviin saakka. Ja pehtoorilla pitää olla yhtä hienoa kuin herrasmiehelläkin, ja talonpoika tahtoo yhtä hienoa kuin säätyhenkilökin, eikä tahdo olla toisesta jälellä, vaan kaikki pitää oleman niin hienoa, niin ajanmukaista, niin oivallista, ja kaikki ponnistavat viimeiseen saakka, saadakseen vaan sitä mitä muutkin. Ja kun ei enää jakseta, niin tulee kalikkamarkkinat ja he alkavat taas uudestaan velassa ja ylpeydessä ja kurjuudessa. Eikä siitä tule koskaan mitään muuta, niin kauvan kuin ei mies ole hattunsa arvoinen, eikä elä varojensa mukaan tai niinkuin häntä haluttaa, kysymättä kuinka toisilla on tapana. Vieläpä ihmistenkin tähden, näetkös, ei ollenkaan sovi ympäröidä itseänsä semmoisella ylellisyydellä. He kyllä muutenkin luulevat erotuksen meidän ja heidän välillä olevan liian suuren. Mutta kaikista pahin on se, että heitä opetetaan elämään leveämmin kuin varat myöntävät. He ovat kuin lapset, valmiita apinoitsemaan kaikkea mitä näkevät. Ympäröimällä itsensä ylellisyydellä vahvistaa jokainen heidän uskoansa, ettei muka kukaan ihminen voi vapaasta tahdostaan mistään kieltäytyä. Ja kun ihmiset eivät vähääkään luota vapaaseen tahtoonsa, — se juuri on turmiollista. Minun työmiehieni on hyvä olla. Jos tahtovat säästää, voivat he saada jotakin vanhojen päivien varaksi, vieläpä lapsilleenkin. Naineet, joilla on perhe elätettävänä, saavat monesti enemmän kuin naimattomat, sillä näiltä menee kaikki koreihin vaatteisiin tai juomatavaroihin. Jos minä nyt itse olisin heille huonona esimerkkinä, kuinka voisin minä vaatia heiltä enemmän ymmärtäväisyyttä kuin itseltäni? Näetkös, Marianne, juuri sentähden täytyy minun pysyä vanhoillani."
Marianne oli vaiti. Tämä oli ikävää ja yksipuolista oppia — tämä — arveli hän. Mitä tekemistä heillä oli torpparien kanssa!
Börje katsahti häneen sydämellisen lämpimästi. Hän luuli morsiamensa nyt ymmärtävän häntä. Vaan tämän välinpitämättömät, vähä väsyneet kasvot rankaisivat hänen intonsa kokonaan. Hän huomasi puhuneensa tyhjään.
Anoppi oli istunut akkunan luona vähän matkan päässä kuuntelemassa. Nyt kääntyi hän ja katseli Börjeä neuvova äidillinen hymy huulilla.
"Sinä olet haaveksija Börje," sanoi hän lyhyesti.
Ja Marianne katsahti häneen silmillä, jotka sanoivat kaikki anteeksi antavansa.
Börjen mieli tuntui kummallisen tyhjältä. Koko hänen sielunsa tuntui muuttuneen yhdeksi ainoaksi onteloksi. Jospa hän vaan olisi voinut sanoa Mariannelle kuinka heikko hän todellisuudessa oli, kuinka kaikki tämä, josta hän tahtoi kieltäytyä, häntä houkutteli ja veti puoleensa! Jospa Marianne tietäisi, kuinka kovasti hän taisteli sitä vastaan. Hän oli melkein luullut Mariannen olevan häntä vahvemman ja auttavan häntä elämään, kuten hän tahtoi, eikä kuten hän välistä tunsi itsensä kiusatuksi.
"Etkö halua tulla katsomaan minun huoneitani?" sanoi hän päästäkseen toiseen asiaan. Olihan hän sanonut mitä tahtoi, ja sitten se oli sanottu. Sitä ei hän aikonut enää toistaa.
He seurasivat häntä etuhuoneen läpitse hänen työhuoneeseensa. Siellä oli avaraa ja valoista, kaksi paria akkunoita pihalle päin.
"Näetkös, minä voin jotenkin tarkasti valvoa asioita sisälläkin ollessani", sanoi hän, "maanmiehen täytyy asua aina niin, että hänen akkunansa ovat pihalle päin."