Morsian ja anoppimuori katselivat ympärillensä. Kaikki oli järjestyksessä, vaan kaikki tarkoitti enemmän hyötyä kuin hauskuutta. Kuitenkaan ei puuttunut jonkinlaista komeutta laitoksissa, ja huone oli miellyttävämpi kuin muut, sentähden että se näytti asutulta.
Vanhanaikaisen sohvan yläpuolella riippui kaksi kaunista metsästyskivääriä ja laukku, kirjoituspöydän alla oli mustakarvainen vasikannahka mattona, vaan siinä ei ollut mitään sisustusta eikä ompelusta. Yhden seinän täytti suuri kirjakaappi; Marianne astui heti sen luokse. Se sisälti melkein yksinomaan maanviljelyskirjoja, aikakauslehtiä, historiallisia teoksia ja muuta semmoista. Ei ainoatakaan romaania.
"Tarvitseeko lukea näin paljon, ennenkuin tulee maanmieheksi," sanoi
Marianne käännähtäen pienellä, vallattomalla liikkeellään.
"Ei, kyliä voi olla ilmankin, ellei ole halua."
Sileäkarvainen lintukoira oli noussut pöydän alta, vasikan nahalta, ja ojennettuaan kerran miellyttävästi jäseniänsä, tuli se vieraiden luokse, heiluttaen häntäänsä kummallekin puolen, kuin pehmeätä vapaa.
"Oh, Marianne — taputa sitä. Se pyytää sitä sinulta," sanoi Börje. Hänen äänensä soi välistä hyvin kauniisti. Muuten oli se vähän yksitoikkoinen ja raskas. Marianne kumartui ja taputteli kädellään koiran päätä.
"Se on kaunis," sanoi hän.
"Hän on ollut paras seuratoverini täällä Tomtössä. Fokki-poikani, meneppäs rouvaakin tervehtimään… Niin tuolla sisällä on minun makuuhuoneeni. Se on melkein köyhemmän näköinen kuin tämä, niin että siellä ei ole mitään nähtävää."
"Kah, sinä pidät kukkasista, näenmä!" huudahti anoppi hyvillä mielin.
"Niin, minä rakastan hupsusti kaikkea, mikä kasvaa", vastasi Börje iloisesti, "vaikka hävitän rikkaruohoa, on mulle mieluista nähdä se aikansa kasvavan lihavana. Se näyttää ainakin maassa olevan elinvoimaa."