Börje katsahti häneen luotettavimmilla silmillään.
"Nii-in," sanoi hän pitkään. Hän ei voinut keksiä, mitä siinä oli omituista. Hänen mielestään oli tämä vallan luonnollista.
Illemmalla, kun rouva Björk — jonka perheenemännälle kuuluvat toimet olivat vallanneet — kulki ympäri ruokakamarissa ja aitoissa neitsyt Kristiinan kanssa, saivat nuoret olla yksinään.
Marianne oli koettanut asettua niin mukavasti kuin mahdollista vierashuoneen sohvalle, ja Börje asteli ajatuksissaan edestakaisin laattialla.
Hänen iloisen luottamuksensa taivaalle oli laskeutunut vähitellen pilviä, hän oli ruvennut miettimään kihlaustansa. Hän ei silmänräpäystäkään ajatellut sen purkamista, vaan häntä oli ruvennut epäilyttämään, että oli sitonut Mariannen. Hän oli mielestään koronkiskuri, joka rahan tähden oli saanut velallisen valtaansa.
"Marianne, minä ikävöin piaanoa; tahtoisin sinun kuulla laulavan täällä," sanoi hän äkisti ja arvelematta, "valitse semmoinen heti kun tulet kaupunkiin."
"Kiitoksia Börje!"
Marianne oli juuri istunut ajatuksissaan kalustellen työhuonettansa, ylellisesti ja somasti. Siitä oli hän tullut paremmalle tuulelle.
Tumma hämärä vallitsi huoneessa, vaan joka kerta kun Börje kulki akkunan ohitse, kuvastui hänen voimakas, sopusuhteinen vartalonsa sen valoisaan taustaan. Se ei ollut mikään vastenmielinen kuva, ja jotenkin pystyt olkapäät näyttivät kauniiltakin.
"Börje, mitä sinä ajattelet kävellessäsi?" sanoi Marianne vienolla äänellään.