Vaunussa ei ollut ketään muita kuin he, kuiva, vastenmielinen ilma ympäröi heitä, ja lampun värähtelevä tuli valaisi epäselvästi heidän kasvojensa juonteet. Marianne nojasi istuessaan päänsä Börjen olkapäähän, kummallakaan ei ollut halua puhua.
Kun he astuivat junasta kotiasemalle, ravisti Börje itseänsä sekä löi jalkojansa maahan, kuin olisi hänen oikein varmaan tarvinnut tuntea kovaa maata allansa.
"Kas niin, Marianne," sanoi hän helpommin, "nyt olemme kohta kotona," Hän asetti kätensä Mariannen olkapäille ja vei hänet odotushuoneeseen. Ennenkuin juna lähti oli Börje itse kantanut ulos Mariannen matkakirstun, ja sitten istuivat he vaunuissa; Börje levollisena ja tyynenä ja aina tyytyväisempänä, mitä lähemmäksi tultiin hänen kotiansa; Marianne ylenannetun viluttavin tuntein. Ilta oli rankka, tuuli puhalsi läpi luiden ja ytimien.
"Onko sinun vilu, Marianne?"
"Ei."
Börje kääri vaipan paremmin hänen ympärilleen.
Börje ja Marianne istuivat etupuolella. Börje ajoi itse ja renki istui joutilaana takana. Marianne pelkäsi vaunuissa eikä hän voinut käsittää, kuinka Börje taisi nähdä tien. Silloin tällöin singahti kipinä hevosten kavioista.
"Kuinka sinä voit nähdä?"
Börje nauroi
"Eihän ole ollenkaan pimeä. Pelkäätkös?"