Kun Marianne tuli hänen luoksensa, heitti hän molemmat käsivartensa tämän kaulan ympäri, ja ääni puoleksi tukehtuneena hänen päällysvaatteeseensa kuiskasi hän:
"Marianne … Marianne … ole hyvä Börjelle!"
Liikutettu mieliala voi keveästi heittäytyä toisesta liiallisuudesta toiseen; niinpä nytkin purskahti Marianne keskellä kyyneleitänsä nauruun.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Waltteri, joka jo taasen oli tyyni ja hillinnyt itsensä.
Marianne kuivasi silmiänsä, suonenvedontapaiset nyyhkytykset tahtoivat sekaantua hänen tuntehikkaaseen iloonsa. Hänen täytyi purra nenäliinaansa voittaakseen naurunpuuskansa.
"Niin, sen pidämme minä ja Hakke salaisuutenamme," vastasi Marianne silmäillen hyväntahtoisesti nuorinta veljeä, jonka kättä hän pusersi jäähyväisiksi. Huuteleminen oli mahdotonta: hänen kasvonsa olivat aivan kyyneleiden vallassa.
"Aika taitaa olla jo vähissä?" sanoi Marianne Börjelle, joka päällystakki napissa ja nähtävästi vähän levottomana seisoi ja odotti ulkopuolella.
"Niin se on aina."
Lähdettiin kiireesti odottaville vaunuille. Suuri joukko vieraita seurasi vartiostona asemalle.
Täällä oli vielä lyhyt erokohtaus, ja sitten olivat mies ja vaimo yksinään, matkalla kotiaan.