Silmänräpäys ennen lähtöä kokoontuivat hänen omaisensa erääseen sivuhuoneeseen sanoakseen jäähyväiset vieraiden häiritsemättä. Isä, joka koko ajan oli ollut mitä iloisin isäntä, tuli pian toisen näköiseksi; kuin aivan odottamaton uutinen, vaikutti häneen Mariannen lähtö. Kerrassaan synkkeni hänen ilonsa, ja kaipaus tuli sijaan. Hänelle oli mahdotonta pidättää kyyneleitänsä. Kirkkaina ja nopeasti vierivät ne hänen poskillensa, alas pehmeille, tummanharmaille viiksille, vääristämättä yhtäkään hänen kasvonsa juonnetta. Hänen surussaan ei ollut yhtään tuskaa, kyyneleet olivat helposti liikutetun mielen helposti pudottamia vesipisaroita, semmoisia, jotka itsestään kuivuvat jälkiä jättämättä.
Hän ei voinut sanaakaan sanoa, hän ainoastaan suuteli Mariannea ja silitteli hänen tukkaansa suurilla, pehmeillä käsillään.
Puoleksi avoimen oven ulkopuolella seisoi Börje hattu kädessä ja odotti. Tämä hetki oli hänestä sanomattoman kiusallinen. Nämä kyyneleet melkein sanoivat häntä rosvoksi, joka aikoi viedä saaliinsa pois.
Kun Marianne syleili äitiänsä, ei hän enää voinut ajatella itsensä hillitsemistä eikä ollenkaan punaisia silmiä. Vaan äiti siveli häntä tyynnyttäen olkapäille ja pakotti itsensä hymyilemään. Hän ei itkenyt, silmät kiilsivät vaan enemmän kuin muutoin ja hän räpytti niitä usein.
"Et saa itkeä lapseni, sinä saat pääsi kovasti kipeäksi," sanoi hän pehmeimmällä ja karskimmalla äänellään. Marianne tarttui hänen käteensä ja vei sen intohimoisesti huulilleen; — tämän pienen, työteliään, valkoisen käden, joka ei koskaan tullut työstä rumaksi eikä koskaan sitä pelännyt.
Kaarle pyyhkieli useita kertoja kasvojansa ja näytti sangen neuvottomalta. Hän oli niin liikutettu — joko sitten viinistä tai mielenliikutuksesta — että silmien valkeus erosi ihon väristä kuin kaksi värirotua.
Hän vaan suuteli Mariannea tietämättä mitään tilaisuuteen sopivaa lausetta.
Waltteri oli vaalea ja liikutettu. Hän otti Mariannen käsivarsilleen, kuin olisi tämä ollut paljoa nuorempi sisar, nosti hänen leukaansa ja katseli häntä kasvoihin, kuin ei hän saisi nähdä niitä pitkään aikaan.
"Jumala antakoon sinulle onnea, Marianne!" kuiskasi hän hiljaa, kuin olisi hän hävennyt omia sanojansa.
Hakvin seisoi akkunan vieressä vuodattaen raskaita kyyneleitä. Koko hänen hännystakilta lainattu arvokkaisuutensa oli kadonnut; hän oli ainoastaan lapsi, jonka täytyi erota ylpeytensä ja ihailunsa esineestä. Marianne — hänen sievä Mariannensa — lähti pois. Eikä Börje enää kävisi heillä niin usein kuin ennen, sen tiesi hän. Jos he olisivat matkustaneet maailman loppuun, eivätkä enää koskaan palanneet, ei hänestä ero olisi tuntunut vaikeammalta kuin nyt.