"Ja veljenvaimo kun ei ole meitä kunnioittanut ainoallakaan vierailulla kihlausaikanaan!" sanoi hän.
"Se olikin niin lyhyt, että kiireessä tuskin huomattiin, minne päivät katosivat," vastasi Marianne.
Vaimolla oli kauniit, vähä karkeat kasvot, vaan hän liikkui kuin virtahevonen. Hän oli oikein lastissaan kultakoristuksia.
"Onpa ikävää, että meidän häälahjamme tuli niin vähäpätöiseksi," sanoi hän tyytyväisellä äänellä, joka vivahti vähän alentuvaisuuteen.
"Se on kauniin sokurirasia, minkä nähnyt olen," sanoi Marianne tavallisella ystävyydellään, "ja sitä kantava kuva sopii oivallisesti pöytäkalustoon."
"Sitähän me juuri tahdoimmekin," keskeytti käly, "mutta äiti ennätti meitä ennen!"
Börje seisoi vieressä, oli vaiti ja koetti salata suuttumustaan. Hän joutui suunniltaan jo kuullessaan tämän pitkäveteisen, ahdistetun äänen.
Onnittelujen perästä mentiin juhla-aterialle. Luonnollisesti oli viiniä runsaasti ja maljoja useita. Waltteri piti loistavan, leikillisen puheen nuodetytöille, joka herätti vilkasta suosiota. Se oli hänen "maiden-speech'insä,"[3] ja vanhemmat olivat itkemäisillään ylpeydestä, niin täydellisesti muokattu ja hienonnettu se oli.
Kaarle milloin palveli nuoria tyttöjä kaikkein uljahimmalla kohteliaisuudella, milloin vetäytyi hän herrojen tiheimpään ryhmään, jossa hän ahmien mätti suuhunsa, mitä herkullisia ruokia vaan sai käsiinsä. Hakvin käyskenteli ympäri uudessa hännystakissa, joka näytti häntä haittaavan. Kerta toisensa perästä hiipi hän Börjen luokse ja kuiskasi hänelle korvaan jonkun muistutuksen. Heidän välinsä oli aivan toverillinen, ja Hakvin näytti tänäpäivänä ihailevan Börjeä enemmän kuin koskaan ennen; hänen silmäyksessään oli oikeata hellyyttä.
Viiden aikaan piti nuoren parin matkustaman, ja vähää ennen vetäytyi
Marianne vaihtamaan morsiuspukuansa tavallisiin matkavaatteisiin.