Hän laski kätensä Börjen käsivarrelle, he astuivat hiljaa käytävään, ja heidän taakseen muodostui jono.
Kun Börjen vihittäessä piti lausuman määrätyt sanat Mariannelle, tapahtui jotain tavatonta siinä tilaisuudessa, nimittäin että hän kääntyi ja katsoi nuorta vaimoansa, ei tahdottomasti eikä juhlallisesti, vaan yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin he olisivat olleet omassa huoneessaan, kaukana muista ihmisistä, ja aivan kahden kesken tehneet tämän sopimuksen. Tuo iloinen turvallisuus Börjen käytöksessä tarttui Marianneenkin, ja katsoessaan melkein hymyillen hänen vaaleanharmaisiin silmiinsä, vastasi hän puolestaan tavallisella hennolla äänellään: "minä Marianne Elisabet Björk, otan sinut, Börje Olsson."
"Tuommoinen kevytmielisyys oikein liikuttaa," kuiskasi joku vanhanpuoleinen neiti lähimmälle naapurilleen, "seisoa tuossa ja virnistellä toisilleen, sen sijaan kuin pitäisi ymmärtämän kääntyä pappiin. Monissa häissä olen ollut, mutta koskaan en ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän tuolla lailla."
"Niin, minun on koko hartauteni haihtunut," valitti hänen naapurinsa puolestaan, "sulhanen on hirmuinen ihminen; hän ei liene ikänään nähnyt häitä ennen."
"Niin Marianne-rukka, minä todellakin pelkään, että hän saa raa'an jätkän miehekseen."
Vaan nuodetyttöjen rivin päässä seisoi viimeisenä nuori punaposkinen tyttö valkeissaan, hän katseli nuorta paria ja hänen silmänsä loistivat. Hän ainakin ymmärsi tämän käsityksen vihkimisestä. Vaan hänellä ei ollut ketään, kelle olisi kuiskannut.
Kun pappi oli sanonut aamenensa, syntyi onnittelujen hälinä, jolloin kaikki tunkeutuivat nuoren parin ympärille.
Börjen veli ja käly esiteltiin Mariannelle.
Kasvonjuonteiltaan ja muodoltaan oli veli vähän Börjen näköinen, vaan tunteellisuus kasvoissa oli aivan toinen, sillä hän näytti itseensä tyytyväiseltä, pohatalta ja vähän olevinansa olevalta maailmanmieheltä.
Hän ravisti voimakkaasti Mariannen kättä katsellessaan häntä itseensä luottavalla uteliaisuudella.