Nähdä hänen tuossa seisovan jäykkänä ja yksinään tässä suuressa tummilla väreillä sisustetussa huoneessa kummallisena vastakohtana valkeassa puvussaan sen hämärälle kokonaisuudelle, — se tuntui melkein pelottavan juhlalliselta. Tuossa hän seisoi tien haarassa, naisen tärkeimmän tienviitan vieressä. Tähän olivat he häntä seuranneet lemmellisellä huolella, tästä hän lähti eteenpäin, yksinään — tai ei ainakaan heidän seurassaan.
Yhden ainoan silmänräpäyksen kesti valtaava liikutus, — kun ovi sulkeutui ja äiti seisoi sen ulkopuolella, tukien itseänsä raskaasti lukkoon; kerran vaan teki kokoontunut tuska, kaiho ja levottomuus hyökkäyksensä. — — — Puoliso, lapset, palkolliset ja koti! — oliko häntä valmistettu näitä velvollisuuksia täyttämään? Ja kuka oli häntä valmistanut? — — — Yksi ainoa kauhistuttavan vastuunalaisuuden isku; ja sitten se oli ohitse.
Tulee niin kummallisia ajatuksia tämmöisenä päivänä! Rouva Björk pyyhkäisi otsaansa ja avasi nuodetyttöjen oven.
Iloisina, kun pääsivät odottamasta, putkahtivat he ulos, salavihkaa ravistaen harsohameitansa, ja sipsuttelivat korkeakantaisilla silkkikengillään. Nämä ohuet puvut, paljaat olkapäät ja raitisväriset kukat vaikuttivat hyvää. Tämmöisen seurueen piti lieventämän vakavaa juhlallisuutta. Rouva Björk oli iloissaan, kun Marianne oli päättänyt hankkia nuodetyttöjä itselleen. Kukkavihkoineen ja valkoisine hameineen tekevät he kokonaisuuden viehättäväksi. Parhaimmalla tuulella palasi hän juhlasaliin, josta hän oli ainoastaan pariksi minuutiksi pistäytynyt Mariannea katsomaan, kun ompelijatar oli saanut hänet valmiiksi puettua.
Mariannesta tuntui hyvältä, kun tytöt astuivat sisään, sillä mieli siitä kävi iloisemmaksi. He olivat kaikki levottoman iloisia eikä alallaan istuminen voinut tulla kysymykseenkään; he kävelivät edes takaisin, kuiskutellen hiljaa toisilleen ja Mariannelle. Käytävästä kuunneltiin askeleita, ja kenenkään huomaamatta heitti aina joku katseen kuvastimeen. Sulhanen ja nuodepojat voivat tulla minä silmänräpäyksenä tahansa.
Oli päätetty, että Börje itse tulisi tuomaan Mariannen.
"Nyt ne tulevat", kuiskattiin. Samassa kuului koputusta ovelta, joka sitten aukeni.
Syntyi aika hälinä: tervehdittiin, naureskeltiin salaa, vertailtiin rosettien väriä, ja lopuksi kehittyi pieniä iloisia tervehdyksiä, kun kukin sai omansa. Vaan tästä ei Marianne huolinut vähääkään; hän oli oitis astunut Börjeä vastaan.
Börjen tavaton vaaleus häntä ensin tuskautti, vaan annettuaan hänelle kätensä ja katsottuaan häntä silmiin, näki hän hänen silmistään kuvastuvan niin syvän ja todellisen ilon, että se häneenkin tarttui ja poisti häneltä tavalliset ajatukset. Ensi kerran tulivat ulkonaiset laitokset paljaiksi sivuseikoiksi, ensi kerran eläissään huomasi hän näiden ulkonaisten siteiden yhdistävän voiman, joiden nyt piti liittämän heidät yhteen, ei ainoastaan häiden komeudeksi eikä uutuuden viehätykseksi, vaan ainaiseksi. — Ainaiseksi? Mikä sana! Vaikea ymmärtää mahdottomuutena. — Pois koko iäkseen, pois kotoa ja sukulaisista, pois yksin hänen kerallaan! — tuon yksinkertaisen, vaatimattoman Börje Olssonin keralla.
Vaan hän tunsi lapsen tahdotonta luottamusta katsellessaan näitä turvallisia, viehättämättömiä kasvoja ja hänen silmiensä kehän täytti kaksi suurta, lämmintä kyyneltä, joita hän ei tahtonut estää — lämmintä, nuoskeata kevätpisaraa, jotka olivat tulleet sopimattomaan aikaan, jolloin ei ollut elinvoimaista maata niitä vastaan ottamassa.