Äiti ja tytär katselivat toisiansa silmänräpäyksen. Heidän silmistään säteili sydämellisin hellyys, vaan kumpikaan ei uskaltanut sanaa lausua peläten kyyneleiden rupeavan vuotamaan. Ja Mariannen silmät tulivat niin punaisiksi, kun hän itki. Ei nyt saanut ajatella eroa, vaan ainoastaan että vieraat olivat koolla tuolla sisällä ja, että se, jos morsianta sanottaisiin rumaksi, oli melkein yhtä hirmuista, kuin olisi ollut ruma koko elinaikansa. Sentähden koetti kumpikin näyttää toisilleen olevansa iloinen; kumpikin tahtoi vahvistaa toista.
"Kas, kuinka siro ja kaunis minun äitini tänään on!" sanoi Marianne lempeällä äänellä. Ja hänellä olikin syytä niin huudahtaa, sillä huolimatta yhdeksästäneljättä vuodestaan ja ankaran työteliäästä elämästään, oli rouva Björkille jäänyt koko joukko nuoruuden etuoikeuksia. Hänen ihonsa oli vielä raitis ja sileä, melkein tuoreempi kuin Mariannen, eikä yhdelläkään tytöllä voinut olla kirkkaampia silmiä kuin hänellä. Tummassa sileäksi kammatussa tukassa ei ollut pienintäkään harmaata juovaa, ja hänen pieni päähineensä luonnollisine sulkineen ja syreenin värisine seppeleineen teki oivallisen vaikutuksen. Hän näytti vallan toiselta seurapuvussa, kuin kotona kävellessään. Häneen tuli jotain nuorempaa, iloisempaa, sirompaa, eikä hän näyttänyt niin paksulta mustassa laahushameessaan.
Mariannelle oli suuri nautinto nähdä somina rakkautensa esineitä, ja siksipä hänen silmänsä mieltymyksellä tarkastelivat tuota pehmeätä atlassikangasta, joka ympäröi äidin lihavanläntäistä vartaloa. Mutta kun ne hyväilevällä hellyydellä seisahtuivat noihin tuttuihin kasvoihin, jotka niin tarkkaan osasivat salata tuskansa ja sallia ainoastaan ilon loistaa, tahtoi liikutus hänet voittaa. Lapsuuden ja nuoruuden vuosien muisto tuli hänen mieleensä, ja koko se rakkaus, jota koto oli täynnä, valtasi hänet vastustamattomalla kiitollisuuden tunteella. Hän olisi tahtonut puhua tällä hetkellä, hän olisi tahtonut pyytää anteeksi kaikkia niitä väsyneitä askeleita, jotka äiti hänen tähtensä oli polkenut, hän olisi tahtonut tunnustaa monet salaiset itsekkäisyytensä, sovittaa kaikki lapselliset yksipäisyytensä, vaan hän ei uskaltanut: silloin olisivat kyyneleet tulvineet.
Hän kääntyi, otti nenäliinansa pöydältä vierestään ja painoi silmänsä siihen pakottaen huulensa hymyilemään.
"Kuuleppas, Börjen veli ja käly kun ovat tulleet!" sanoi äiti sukkelaan saattaakseen häntä toisiin ajatuksiin.
"Minkälaisia he ovat?" kysäsi Marianne iloissaan avusta.
"Mies on kuin iso patruuna, vaimo on niin paksussa atlashameessa, että sen luulisi pysyvän pystyssä itsestään. — — — Niin, nyt sanon kai nuodetytöille?"
"Sanokaa vaan, äitikulta."
Äiti kääntyi ovessa katsahtaakseen viimeisen kerran tytärtään.
Hän ei ollut entisen näköinen: morsiuspuku loi jotain kalseata ja vakavaa häneen. Valkea se oli päästä jalkoihin, ruumiin mukainen leukaan saakka, — hiat pitkät, valkoiset, hansikkaat pitkät, valkoiset; ainoastaan myrttiseppeleen tumma väri poikkesi tästä kaikesta sekä hunnun hienosta sumusta.