B. O."
Marianne oli saanut kirjeen juuri puolisen jälestä, kun hän oli nojollaan romaani polvilla lepotuolissa kammarissaan nauttien pientä päivällislepoa. Hän oli sysännyt kirjan syrjään kirjettä lukeakseen, ja päästyään loppuun jäi hän hiljaa paikoilleen tähystellen uneksivin katsein ulos avaruuteen. Tunne todellisesta romaanista levisi hänen mielikuvitukseensa kuin lämmin sumu. Tämä kosintakirje kädessään, häät takanaan. — olihan hänellä oikeus uneksia.
Hänessä oli omituisesti sekoittunut terve ymmärrys ja liiaksi jännitetty tunteellisuus. Vaikka tilaisuutta olisi useinkin ollut, ei hän koskaan ollut antautunut viattomaankaan rakkaus-seikkaan osalliseksi, sillä hän joka silmänräpäys muisti, että semmoisesta hänelle itselleen tulisi harmia ja etteivät tytöt koskaan voineet olla tarpeeksi varovaisia. Viekkaasti kuin koronkiskuri koetti hän houkutella ihailijoiltansa niin monta näytettä heidän tunteestaan kuin mahdollista. Hänellä oli ihmeteltävä taito kiskoa naiselliselle suloudelle näitä veroja, jommoisina olivat serenaadit, kukkavihkot, onnittelu-sähkösanomat, rekiretket ja monet muut, vaan koskaan ei hän antanut mitään takaisin. Hän oli ystävällinen ja liehakko ja keikailija juuri siihen hienoon määrään, että se pidettiin hyvään käytökseen kuuluvana. Hän ei millään muotoa ollut mikään lemmetön kaunotar, vaan hän ei koskaan unohtanut oivallista kasvatustansa.
Hän taisi nauttia silmäyksestä, kädenpuristuksesta, tanssista, johon tanssittaja osasi hänen kokonaan kiinnittää, ja huolimatta jokseenkin täyteläisestä vartalostaan tanssi hän niin keveästi, pehmeästi, viehättävästi, ettei yksikään tyttö kaupungissa vetänyt vertoja hänelle. Tehtiinpä oikea väkirynnäkkö hänen järjestelmänsä johdosta tanssijaisissa. Vaan koskaan ei kukaan voinut tietää, tokko hän edes huomasi näitä suosionosoituksia, jotka aina näyttivät häneen yhtä vähän vaikuttavan eivätkä koskaan saattaneet häntä ilmaisemaan vihaa eikä tunnetta toiselta puolen.
Vaan omassa mielessään liitti hän nämät salaiset riemuvoitot kaikkiin muihin, huomattavampiin. Ne sanoivat hänelle, että vaikkei hän ollutkaan kaunis — jonka hän aina tunnusti naispuolisille ystävilleen — niin oli hänellä ainakin kykyä miehiä arvostelemaan, jolla on sanottu äärettömän paljon enempi. Hän tiesi aivan hyvästi, mikä se oli, joka teki tämän magneettisen vaikutuksen toiseen sukupuoleen. Hänen vaatetuksensa edistivät aina joitakuita ominaisuuksia hänen ulkomuodossaan. Itsensä vaatettaminen oli hänestä suloinen taide, ja hän osasi sovittaa kuosin oman makunsa mukaan.
Eikä vähän vaadittukaan keksintökykyä, kun tahtoi olla aina uusi, aina huomiota herättävä.
Tanssijaisten jälkeinen päivä oli hänestä suuremman arvoinen kuin itse tanssijaiset. Silloin oli hän aina väsyksissä, ja äiti piti hänestä kahta hellempää huolta. Hän taisi silloin loikoa tunnista tuntiin lepotuolissaan pää nojautuneena sen selkälautaa vastaan ja silmät kiinni, vajonneena suloiseen nautintoon ja voipumiseen, komea huone ympärillänsä. — Äiti pani hänen tanssipukunsa korjuuseen ennenkuin Marianne nousi, sillä tätä aina iletti nähdä sitä, sanoi hän. Ainoastaan viuhkansa hän tahtoi pitää esillä. Oli sanomattoman suloista pitää sitä sormiensa välissä, kun muistinsa eleli uudestaan illan tapauksissa. Kuinka hauskaa oli puolittain nukkuen levätä siinä ihailun ja ikävöimisen ilmakerroksessa, jonka hän vielä tunsi itseänsä ympäröivän ja jota hän muun ilman muassa luuli täysin keuhkoin hengittävänsä, niinkuin kuihtuneiden ruusujen tuoksua! Silmäys, kosketus, joku mitättömyys voi asettaa hänet sellaiseen mielentilaan koko päiväksi, jolloin äidin lemmelliset kädet häntä armastelivat ja hän oli väsynyt ja tyytyväinen.
Hieman tämmöiseltä tuntui hänestä nytkin, vaikkei mieliala tullut muistoista, vaan tulevaisuuden unelmista. Hän ajatteli mielikuvituksissaan sitä vaikutusta, jonka hän mahtoi tehdä tähän mieheen, johon hän itse niin vähän oli kiinnittänyt huomiotansa, että tuskin muisti hänen muotoansa. Hän tunsi heidän välillänsä olevan suuren erilaisuuden; se rajoitteli hänen luulotelmiansa. Hän koetti kuvailla tätä miestä mieleensä. Hän luuli hänen luonnossaan olevan jotain väkivaltaista, joka piileskeli tuon tyynen pinnan alla. Tämmöinen huima vallattomuus, josta hän uneksi, — siinä oli jotakin, joka kutkutti hänen kasvihuoneessa puhjennutta naisellisuuttansa, kun ajatteli olevansa semmoisen, melkein raa'an luonteen rakastama. Se oli vähän satumaista ja lumoavata sekä herätti uteliaisuuden miettimään miten olisi, jos olisi tahdottomana, suojattomana annettu alttiiksi sellaiselle miehelle. Tätä juuri Marianne uneksi. Hänellä oli määrätön himo tulla rakastetuksi ei ainoastaan ihmisenä eikä myöskään naisena, vaan melkein lapsena, joka vastustamatta antaa kuljettaa itseänsä vaikka mihin. Hyväilyillänsä kesyttää jonkun Loordi Rochesterin julmuuden, — siitä olisi hänen päänsä voinut joutua pyörälle. Siitä nautti hän, kuin olisi hän laskenut mäkeä ja tuntenut samassa kauhistavaa väristystä. Mariannen kaltaiset luonteet osaavat tätä arvostella.
Jos Börje Olsson olisi ollut köyhä, ei Mariannen mieleen koskaan olisi juolahtanutkaan häntä ajatella, silloin olisi hän aivan yksinkertaisesti saanut vaipua mitättömyyteen. Vaan isä oli varmasta lähteestä saanut tietää, että kalunkirjoitus isävainajan jälkeen oli tehnyt vähän enemmän kuin kaksisataatuhatta kruunua, ja niinä kahtena vuotena, joina Börje oli hoitanut perintöänsä, ei se suinkaan ollut vähentynyt. Ja raha antoi voimaa ja vapautta. Börje Olsson voi kyllä mennä naimisiin ja viedä vaimonsa kotiinsa, ja jokapäiväiseltä näyttävän avioliiton helmoissa saattoi kyllä löytyä joku Rochester pehmeiden käsivarsien kesytettäväksi.
2.