Syyskuun päivä oli rankka ja kylmä, vettä virtaili kaduille ja solisi kaikista katon vesijohdattimista alas. Oli vallan päätä kysynyt, kuinka aamupäivällä olisi päästy pojista ja perheeseen yhdistetyistä vuokralaisista, vaan heidät saatiin menemään kirkkoon. Vähän yli kymmenen piti Börjen tulla.
Jokainen tunsi olevansa vähän levoton. Äiti oli ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin päivällistä varten ja käveli nyt juhlapuvussa huoneesta huoneeseen. Isä lipsutteli korvat hörhöllään ympäri huonettansa, valmiina aukaisemaan, pienimmänkin kilinän kuultuansa. Marianne astuskeli edestakaisin pitkin vierashuoneen mattoa kädet selän takana ja katsellen pieniä jalkojansa, joissa oli tummanpunaiset atlassikengät suurine rosetteineen. Niiden anturat olivat niin ohuet, että jalka voi esteettömästi ja pehmeästi taipua jokaisella askeleella. Hänellä oli kapeat, hienosti muodostuneet jalat, joita ei koskaan tarvinnut likistää, jotta olisivat pieniltä näyttäneet, ja jotka — niinkuin kädetkin — eivät näyttäneet olevan oikeassa suhteessa muuhun ruumiiseen, joka nuorelle tytölle oli jokseenkin kookas.
Tottumus hiljaa tuuditella vyötäisiänsä, taaksepäin nojautuva niska ja lyhyt kaula loivat hänen esiytymiseensä jonkinlaista pehmeätä vallattomuutta, joka tarttui muistiin ja saattoi mieleensä palauttamaan hänen persoonaansa. Kukaan ei voinut häntä ajatella, muistamatta tätä luonteen mukaista käyntiä, joka oli laiskehtiva, nautinnouhimoinen joka liikkeessään.
Hänen tukkansa oli pieni, pehmeä ja kullanpaistavainen. Se oli koottu korkealle päälaelle kreikkalaiseen solmuun, joten hiusten raja niskassa jäi paljaaksi. Muutamat vallattomat suortuvat muodostivat seppeleen hänen otsallensa ja kaulaansa; ne olivat niin lyhyitä kammattaviksi ja olivat hentoja kuin hieno untuva.
Hän tunsi olevansa liikutettu, mutta ei tuntenut vastenmielisyyttä. Viime päivinä oli asiaa pohdittu joka puolelta, ja mitä enemmän sitä pohdittiin, sitä enemmän saatiin syytä Mariannen myöntymiseen. Koko suvun tädit ja perheenisät pitivät hulluutena päästää mitään semmoista pois käsistään, ja Marianne tuli tarkemmin perehtyneeksi isänsä rahalliseen kantaan, kuin hän koskaan oli ollut.
Kaikki viittasi siis kihlaukseen.
Kaikki tyyni oli koetettu pitää salassa Mariannen veljiltä, vaan jollain tutkimattomalla tavalla näkyi heidätkin yleinen mielenjännitys vallanneen, vieläpä palvelustytötkin kyökissä aavistivat jotain tavatonta olevan tekeillä.
Hermoja koetteli se pitkäveteisyys, jolla minuutit kuluivat, ja yksitoikkoisesti solisi sade kadulla. Marianne käyskenteli ja ihmetteli, mitä hänen pitäisi sanoman ja mitä Börjen pitäisi sanoman. Hän oli mieleensä kuvaillut kaikki jo edeltäpäin, vaikka hän tiesi, että todellisuus tulisi vallan toisenlaiseksi.
Soitettiin. Hän säpsähti. Nyt oli hetki tullut!
Hän kuuli isänsä äänen eteisestä, sillä kaikki ovet huoneistossa olivat auki. Ja hän kuuli toisen äänen, jota ei tuntenut — se oli matala miesääni — eteisen ovessa kuului askeleita, jotka sitten lähestyivät huoneen kautta.