"Niin, kyllähän se niin on. Minun pitäisi muka nyt olla jonkinlainen isäntä, ja sehän on takaperoista, kun sinä olet rouva talossa."
Börjen mieltä pahoitti, että Mariannesta tuntui tyhjältä olla omaisistaan erotettuna. Vaan hänkin tunsi samanlaista painoa mielessään. He kävelivät kaikkien huoneiden läpi. Kohta kun he vaikenivat, syntyi semmoinen kummallinen hiljaisuus yliympäri. Börje tiesi, että niin kauvan kuin he näin yksinään täällä kävelivät, ei koskaan tulisi eloa tähän kotiin. He eivät ollenkaan voineet sitä täyttää. Mutta asia paranee, ajatteli hän itsekseen ja katseli vähän kärsimättömästi tulevaisuuteen. Ja sitten oli hän nauramaisillaan. Minusta tuntuu juuri kuin tahtoisin, että lapset juhlapuvussa ottaisivat minua vastaan hääpäivänäni! — Vaan sitä hän ei voinut lausua Mariannelle. Se loukkaisi häntä ja hän punehtuisi noin, että hänen oli kiusallista sitä katsella.
"Mitä sinä myhäilet?" kysyi Marianne.
"Niin, minä vaan ajattelen, ettei tämä käy laatuun, saammehan me niin hauskaa, kuin vaan itse teemme, eikä yhtään hauskempaa. Tule vierashuoneeseen, Marianne, ja soita jotakin oikein pontevasti. Ja vaikka ei meidän talossamme juodakkaan paljon viiniä, niin voimmehan tehdä poikkeuksen hääpäivänämme."
Börje kutsui viiniä sisään ja "ylioppilaskauraa," ja sitten istahdettiin vierassaliin. Börje tiesi, että mieltä täytyi vähän virkistää ja että Marianne antoi tämän velvollisuuden hänen täytettäväkseen. Hän alkoi ponnistaa iloisuuttansa ja lörpötteli alati. Ensiksi keikaili Marianne hemmoitellun lapsen alakuloisuudella, vaan vähitellen viehättyi hän mukaan, ja molempien iloisuus tuli teeskennellystä luonnolliseksi.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Börje oli pistänyt vaatteet yllensä ja kierrellyt talleissa ja navetoissa saadakseen aamun kulumaan, ja Marianne makasi vielä, vaikka kello oli vähää vaille yhdeksän.
Börje oli niin kärsimätön, ettei tiennyt mitään keinoa, sillä hän aikoi Mariannelle tehdä oikein oivallisen ehdotuksen, josta tämä varmaankin saisi huvia, vaan hän ei tahtonut häntä häiritä.
Viimeisen tunnin puoliskon oli hän vaan käynyt edestakaisin ruokahuoneessa ja ikävöinyt hänen tulevan. Aamijaispöytä oli niin houkutteleva, kuin suinkin voi ajatella, ja hiilillä tuoksui kahvi lämminnä. Oltiinhan jo kaukana aamupäivää, puolipäivä läheni. Kuinka voi hän maata vielä!
Kauvemmin ei Börje enää voinut hillitä kärsimättömyyttään. Varpaillaan hiipi hän makuukamarin ovelle ja raotti sitä, kuten hän jo monta kertaa oli ennen tehnyt, vaan Marianne makasi vielä. Asiata ei voinut auttaa, hänen täytyi puhua hänelle ehdotuksestaan! Ja hän hiipi Mariannen sängyn viereen ja istahti sen syrjälle makaajan huomaamatta. Börje oikein loisti ja säteili. Eihän tämmöistä kaunista päivää saanut kokonaan nukkua!
Hän tarttui Mariannen pieneen käteen, joka oli peiton päällä ja näytti vielä pehmeämmältä ja kauniimmalta kuin muutoin. Hän nosti sitä ylös ja puri aivan hiljaa etusormeen, niin että Marianne havahtui. Kaikkein ensiksi näki herännyt Börjen naurunhaluiset silmät.