"Huh, sinä hirviö, olit pelottamaisillasi minut kuoliaaksi," nauroi hän kuin hyvä, äsken herännyt lapsi.
"Sinäpä vasta olet hirmuisin unikeko, minkä eläissäni olen nähnyt," torui toinen, "minähän olen täällä käynyt kuin tulisilla hiilillä kolme tuntia ja odottanut sinua ylös."
Marianne ei vastannut mitään, makasi vaan katsellen Börjeä vallattomasti hymyillen. Ohuet hiukset riippuivat hänen otsallaan yhdistyen pehmeihin kutriin hänen korviensa ja kaulansa ympärille.
Börje oli onnellinen, niin hurjasti onnellinen. Ja tänä päivänä tahtoi hän tehdä Tomtön kodikkaaksi Mariannelle; sitten pitäisi ujouden katooman ja koko elämän muuttuman makianleivänpäiviksi.
Marianne makasi ja katseli ympärilleen. Tämän huoneen oli hän sisustanut oman makunsa mukaan, täällä oli loistoa ja mukavuutta, jota hän halusi. Pehmeät matot, kattomaalaukset, marmoorinen pesulaitos, kaikki ihastutti häntä, ja nyt, täydessä päivän valossa, joka raukeana tunkeutui sisään varjostimien lävitse, nyt oli hän valmis nauramaan kotimatkaa ja sen turhamaista tuskaa.
Hän oli molemmin käsin tarttunut Börjen käteen ja leikki sen kanssa. Hänestä oli sangen hauskaa, kun omansa olivat valkeat ja Börjen ruskeat. Hänestä oli kaikki hauskaa, Ajatteles, tämä oli hänen oma kotinsa! Ja kaikki nämät kauheat rahalliset huolet olivat lopussa. Hän tunsi sanomatonta kiitollisuutta Börjeä kohtaan. Sen suruttoman, huolettoman elämän, joka nyt alkoi, sai hän häneltä lahjaksi. Ja sitten tunsi hän vielä jotain lisäksi maatessaan Börjen silmien päiväpaisteessa. Kenenkään mielestä hän ei nimittäin ollut koskaan ollut niin kaunis, kuin hän nyt oli Börjen mielestä. Hän katseli itseänsä hänen silmillään, hän ihaili itseänsä Börjen silmillä.
Hänen miellytyshimonsa rajat olivat laajenneet: kaikki oli luvallista.
"Ei, nouse pian ylös, sinä laiskuri!" sanoi Börje jääden itse istumaan voimatta vastustaa kiusausta, joka houkutteli hänet levittelemään Mariannen pieniä, taipuvia sormia kädessään saadakseen niitä oikein katsella. Oli kaunista katsella tätä pyöreätä rannetta hienon pitsiompelun ympäröimänä, ja käsivarsiakin saattoi nähdä vähän matkaa ylöspäin. Tämä maukas liinakomeus lumosi hänet. Marianne tiesi sen, hän arvasi, kuinka suloiselta hänen täytyi näyttää näiden valkoisten keveiden pitsien ja koruompeluksien keskellä, jotka äkkiä vaihtuivat loistavan punaiseen atlaspeittoon, joka teki ihonvärin läpinäkyvän valkeaksi, kun käsi ja ranne oli sen päällä.
Börje katseli kaikkea uteliaasti ja halukkaasti, hänen entinen ujoutensa oli poissa.
"Noh, etkö tahdo nousta! Meillä on jotain tehtävää tänään, josta et vielä tiedä."