"Mitä sitten?" Hän pani silmänsä selälleen, teaatterineron koko vilpittömyydellä.
"Sitä et saa tietää ennenkuin tulet suurukselle, pidä nyt sentähden kiirettä."
"Niin, mene sinä vaan."
"Ja jollet sinä kiirehdi, niin minä koputan ovelle."
"Koputa vaan, kas niin!"
Tanssivin askelin jopa hyräillenkin astui Börje ulos sulkien oven perässään. Hän käveli tuon pienen soman työhuoneen läpi, jossa askeleet eivät kuuluneet pehmeällä matolla ja jossa äsken sytytetty tuli suhisi pesässä. Huone oli ollut valmis viikkoa ennen häitä, vaan hän ei ollut voinut käydä siellä eikä myöskään makuukamarissa. Tämä hienous kaikki oli loukannut häntä, kuin olisi se ollut jotakin, johon hänellä ei ollut oikeutta. Vaan nyt se ei hänestä enää siltä tuntunut, ja tultuaan ruokakamarin kynnykselle kääntyi hän takaisin ja alkoi kävellä pitkin huonetta odotellessaan Mariannea.
Hänen mielensä ahmi näitä pehmeitä värejä, siveli tätä lämmintä mukavuutta, nautti tätä naisen kaunistushimoa, joka kaikessa ilmautui hallitsevana. Tämä ei ollut hänelle enää vierasta, ei enää loukkaavaa, päinvastoin, se synnytti hänessä vallan uuden omistushalun. Sillä kaikki oli hänestä ainoastaan lisäys Marianneen, ja Mariannekin oli hänen.
Kädet selän takana käveli hän edestakaisin kuulematta omia askeleitansa. Ennen aavistamaton hengellinen ja ruumiillinen vapaus valtasi hänen, sillä nyt hän tiesi olevansa onnellinen. Eikä se onni ollut puhjennut minuutiksi, sitten kuihtuakseen, vaan koko elinajaksi, kukoistaakseen, kehittyäkseen ja kasvaakseen; se onni oli juurtuva, luova silmukoita tulevien päivien varaksi; se onni oli hänen oman terveen luontonsa suuri, elinvoimainen onni.
Jotain aivan uutta oli ilmestynyt hänen liikkeisiinsä. Hän ei ollut enää tuo saamaton Börje Olsson, joka aina tunsi itsensä auttamattomaksi tultuaan työstään ja jokapäiväisistä toimistaan.
Nyt ei hän ollut mitään muuta kuin äsken nainut nuori aviomies, jolla tuolla oven toisella puolen oli pieni vaimo valkeisiin puettuna — pitseissä ja valkea päästä jalkoihin asti — pieni vaimo, jonka mielestä hän ei enää ollut ruma eikä kykenemätön eikä saita. Hän oli tullut uudestaan luoduksi: hän oli semmoinen, jommoisena hän oli itsensä nähnyt säteilevien suurien silmien kautta, jotka vuorotellen painuivat kiinni ja laajenivat aina pitkine hienoine ripsineen ja kyyneleiden jälkiä reunoissaan; — ne olivat suuret lämpimät naisen silmät, jotka sanoivat, että Börje Olssonia voi rakastaa.