"Älä niistä huoli; ne ovat vaan minun omia, tyhmiä ajatuksiani," sanoi hän.
Marianne oli ääneti, hänen mielensä oli tullut kummalliseksi, hän tunsi jotakin eilispäivän tuskasta.
"Paneppas esiliina vyöllesi, niin menemme väen luokse," sanoi Börje äkkiä toimessaan, "nyt ne mahtavat olla täällä."
Marianne meni ja palasi pian vyöllään valkea, pitseillä koristettu vaatelappu, joka oli olevinansa kyökkiesiliina.
Börje oli ihastunut eräänlaisiin leveisiin, kotikutoisiin ja kirjavaraitaisiin esiliinoihin. Häntä olisi ilahuttanut, jos Mariannella olisi ollut semmoinen yllä, sillä se olisi tehnyt hänet sangen viehkeäksi ja tyynesti kodikkaaksi, juuri hänelle sopivaksi, vaan hän ei tahtonut siitä mitään puhua. Ei Mariannen pitäisi muuttaa makuansa hänen mielensä mukaan!
He menivät keittiöön. Siellä oli paljo tilaa, ja hieno höyry henkäili heitä vastaan, kun he lähestyivät takkaa.
Neitsyen kasvot kirkastuivat. Olipa hyvä, että nyt tulivat, kun kupari- ja tina-astiat vielä olivat mitä kirkkaimpia ja liuskalaitaiset paperit olivat vielä kaikilla hyllyillä oikein valkeita ja kauniita. Hän oli ylpeä, sillä hän tiesi, ettei kauniimpaa keittiötä voisi löytyä. Ja piiat olivat iloissaan, kun eivät olleet tehneet työtänsä turhaan.
Marianne katseli ympärilleen. Patoja ja pannuja ja vormuja oli kauheat joukot. Börje käveli ja myhähteli. Äiti ja hän olivat antaneet laajentaa ja parantaa keittiön, ruokakamarin ja kaiken semmoisen heti Börjen saatua talon haltuunsa. Hänen nuori vaimonsa, semmoisen kerran löydettyään, ei ainakaan saisi mitään syytä valittaa! Ja nyt käveli semmoinen hänen vieressään.
"Tule Marianne ja kurkistakaaamme väentupaan," sanoi hän. Ja he menivät sinne.
Pitkä pöytä oli sinne katettu; sen peittona oli ihmeellisen pitkä, kapea liina, jonka toisessa päässä oli leveä taiteellinen punos, eräänlainen reunustus, joka paikalla veti puoleensa Mariannen huomion. Börje huomasi sen.