"Se on aivan vanhanaikaista," sanoi hän hymyillen. "Äiti otti huvikseen pari tämmöistä liinaa kankaansa päästä. Me käytämme niitä aina jouluna väelle. Noh, miltä tuntuu?"
Niin, miltä se hänestä tuntuisi! Huone oli pitkä ja iso, penkkiä seinillä ja pöydän vieressä, ja pöydällä oli suuria limppuja ja yksinkertaisia sarvilusikoita.
Mitä olisi hänen pitänyt sanoa. Hänestä oli kaikki tyyni kummallisen vierasta. Vallan karkeata ja kömpelöä.
"Kyllä," sanoi hän vaan. Se voi sopia joka paikkaan.
Joka kerta kun hän sattui kääntämään selkänsä piikoihin, olivat nämä varuillaan saadakseen häntä katsella. Ja hänen tapansa taivuttaa niskaansa taaksepäin ja työntää huuliansa eteenpäin mielistelevään, vähäiseen tyytymättömyyteen, teki hänen heidän silmissään ylpeäksi, vaikka hän vaan tunsi olevansa ikävässä asemassa. Hän ei ollenkaan tietänyt, kuinka arvostella tätä kaikkea, tai mitä häneltä vaadittiin, tai mikä oli soveliainta.
He menivät taas keittiöön, jossa neitsyt ja joku piioista ammensivat ruokaa suuriin astioihin, niin että höyry tuprusi heidän ympärillään.
"Mutta, Marianne, luullakseni et ole koskaan nähnyt ruokakamaria!" huudahti Börje, "sanokaa — neitsyt — voinhan edes kerran päästä sisään kaikkein pyhimpään."
Tämä asetti vadin pois kädestään ja juoksi avaamaan ovea. Hän oli aivan ihastunut nuoreen herraansa. Sepä vasta oli mies! Se oli toista kuin tuo posliininukke.
Marianne astui tahdottomasti suureen kylmään huoneeseen ja katseli ympärilleen. Hyllyjä ja ruukkuja kaikki seinät täynnä, kehloja ja ruusia, hän ei voinut edes ajatella kaikkea, mitä siellä löytyi.
"Ja tästä mennään kellariin," jatkoi Börje innokkaasti nostaen erästä luukkua laattiassa, "katsoppas, eikö ole mukavata? Eikä sinne tule koskaan vesi sisään."