Marianne kurkisti alas; mitä muuta hän olisi tehnyt! Mutta hän ei voinut ymmärtää, mikä Börjeä miellytti kaikessa tässä.
"Kas tuolla ne ovat!" huudahti Börje matalalla äänellä, kun kyökistä kuului monen kenkäparin tallustusta ja poljentoa, "mutta parasta on olla heitä tervehtimättä, kunnes ovat syöneet puolista, ja siihen kuluu aikaa."
"Missä on lasten osa?" huusi hän keittiöön.
Neitsyt tuli sisään tuoden muassaan parin suuria seuloja, jotka olivat täynnä limppuja, pieniä vormukakkuja sekä medisterimakkaroita. Börje ja Marianne jakoivat näitä pieniin kasoihin, yhden kullekin lapselle ja koko joukko kakkuja pantiin päällimmäiseksi. Börje oli iloissaan kuin pieni poika, hänestä oli nähtävästi tämä tavattoman hauskaa, Marianne nauroi, vaan hänen oli vaikea osata oikeaan.
"Minä takaan, että ne ihastuvat," sanoi Börje nyhkäisten Mariannea hieman kylkeen, "sinä saat vaan seisoa nurkassa ja katsella heitä — mukuloita minä tarkoitan."
Ja sitten rupesi hän laskemaan. "Niilo Ollilla on seitsemän ja Pietari Laurilla on kolme ja Pietari Heikillä on viisi. Hannes Jepellä on kaksi," ja sitten hän nauroi.
"Tokko minä tiedän sitä! Minä muistan useimpien nimetkin."
Ja hän kertoi matalalla äänellä pieniä historioita, jotka olivat tapahtuneet kartanolla, kuin olisi hän istunut koulun penkillä toverin vieressä ja kenenkään huomaamatta käyttänyt pientä joutohetkeä lörpöttelemiseen. Mariannenkin houkutteli hän mukaansa, jotta hänkin innostui, ei niin paljo hänen kertomuksiinsa kuin hänen tapaansa, joka oli niin vastustamattoman kuivakiskoisesti hauskaa, ja Börje nauroi, kuin hän olisi tahtonut peittää omaa iloisuuttansa.
"Niin, nyt on oikein," sanoi hän laskettuaan kaikki kasat, "Marna saa tulla ja kantaa ne sisään!"
Joku piioista tuli sisään, sai käskyn ja vei ruoan asianomaisille mammoille.