Börje pyysi vähän vettä kyökistä pestäkseen käsiään, vaan Marianne meni makuukamariin. Kun hän siellä viipyi hetken, tuli joku piioista pyytämään häntä ulos; väki oli syönyt ja tahtoi kiittää.
Börje puheli seisoen erään jätkän kanssa, kun Marianne tuli.
"Niin, tässä on rouvani," sanoi hän, "ja tämä on päärenkimme, Niilo Ollinen, ne toiset opit tuntemaan sitten vähitellen, sillä minä tiedän, ettet kuitenkaan voi muistaa kaikkien nimiä."
"Kiitoksia paljo, rouva," sanoi mies ja ojensi kätensä kumartaen vinoon ja kömpelösti kuten tottumaton ainakin. Marianne ojensi hänelle kätensä kuitenkin jonkinlaisella vastenmielisyydellä, hän ei ollut koskaan ennen ottanut kädestä tämmöistä työmiestä, jonka kädetkin olivat hirmuisen karkeat.
Hänen jälestään tuli hänen vaimonsa.
"Kiitoksia, rouva," ja hänkin puristi Mariannen kättä tanakasti ja hätäisesti työhön tottuneella, kovalla pienellä kädellään, ja sitä tehdessään niiasi hän — salaman nopeudella — kuin olisi vieteri ponnistanut hänet ylöspäin, kun häntä oli ensin painettu alas laattiaan.
Samalla tavalla meni rivi päästä päähän.
Marianne katsahti alas näihin käsiin. Hän kauhistui niitä kuollakseen. Toiset olivat ryhmyisiä kuin puun kuori, toiset paksuja ja tunnottomia kuin anturanahka ja toiset kostean lämpöisiä, niin että hän oli menehtymäisillään niitä koskettaessaan. Ja hänen täytyi kuitenkin olla olevinansa, kuin ei se olisi mitään hirveätä. Jollakulla rengillä oli käsi täynnä suuria, korkeita, harmaita, pinnalta rikkinäisiä syyliä. Jos nuo tarttuisivat ja hän saisi semmoisia käsiinsä! Hän olisi kirkaissut alas katsoessaan, vaan hän ei uskaltanut Börjen tähden, joka seisoi hänen vieressään ja jonka mielestä kaikki oli kuin pitikin. Sitä paitse huomasi Marianne, että kysymyksessä oli yhtä ankara käytöstapa, kuin niissäkin piireissä, joissa hän oli kasvanut, vaikka se oli toisessa muodossa täällä. Eikä hän voinut ruveta vastustamaan kenenkään ihmisen ajatusta siitä, mikä oli oikea.
Börje huomasi Mariannen olevan sangen tukalassa tilassa, vaan se ainoastaan huvitti häntä: — Marianne, joka muutoin oli aivan varma! Börje olisi nauranut; hän oli niin tyytyväinen.
Mutta kun viimeinen oli mennyt sanoen "kiitos rouva" kauheine nyrkkineen, oli Mariannen voimat lopussa. Hän oli niin heikkohermoinen, että hänen koko ruumiinsa vapisi, ja sanaakaan sanomatta meni hän makuukamariin, jossa hän sukelsi pesuastiaan ja ihan epätoivoissaan hieroi itseänsä vedellä ja saippualla.