Keittiössä, ihmisten joukossa, jotka olivat kuin sieluttomia eläimiä, ja kömpelöitä joka liikkeessään, — tämmöistäkö elämää Börje hänelle tarjosi! Viimeisinä päivinä oli hänen mielialansa alituisesti vaihtunut, tullut liikutetuksi ääriä myöten: pieninkin seikka voi panna hänen kyyneleensä virtaamaan. Ja kuten hyökylaine loiskahti taas liikutus hänen sydämessään; hän muisti kaikki eiliset: pelästyksen kotimatkalla, kuinka autiota täällä kaikki oli ensi kerralla käytäessä, vieraan tunteen, joka piileskeli jokaisen esineen takana tässä talossa ja valtasi hänet heti, kun Börje ei ollut saapuvilla suojelemassa, viimeksi nämä tuntemattomat kasvot, oudot tavat — — — ja sitten nämä kädet, nämä kädet! Niiden kosketus ja muoto vainosi häntä kuin matelijaeläin, josta ei voi päästä vapaaksi ja jota kohtaan jonkun inho kasvaa mielettömäksi peloksi.
Hän itki joko harmista tai pelästyksestä, sillä häneltä oli pyydetty jotain mahdotonta, yliluonnollista.
Börje löysi hänet pienestä työhuoneesta; hän oli ryöminyt sohvan nurkkaan ja taisteli nyyhkytyksiensä kanssa.
Börje säpsähti, ja hän meni hänen luokseen.
"Armaani — mikä sinun on?"
"Oh, Börje," hän nousi istumaan sohvalle ja vavahteli inhosta, — "uh, semmoisia käsiä!" Hän katsahti omiaan, kuin niissä olisi ollut jälkiä siitä, mikä oli hänessä herättänyt kammoa.
"Käsiäkö?" toisti Börje kummastellen ja tyytymättömänä, "oliko sinusta tukalaa tarttua heitä käteen?"
"Rakas Börje, älä suutu. Minä en voi asiata auttaa," sanoi Marianne rukoillen ja ojensi samassa kätensä lepyttääkseen häntä.
Börje ei tarttunut siihen eikä vastannutkaan. Hän tunsi vastenmielisyyttä. Tämmöinen tyhjänpäiväinen ruikutteleminen herätti hänessä ylenkatsetta.
Joka ainoassa tilaisuudessa, jolloin Börje maksoi jotain suurempaa palkkarahaa, kiitettiin häntä kädenlyönnillä. Ja hän tiesi, mikä kuolettava loukkaus olisi vetää kätensä takaisin. Hän pani sangen pahakseen, että Marianne oli tuntenut salaista haluakaan tehdä semmoista. Hän puhisi harmista.