Mutta heikkoutta kesti vain silmänräpäyksen.
Hetken kuluttua ajoivat vaunut esiin. Oli määrä yhdessä seurassa ajaa vastanaineiden kotiin, joka oli kolmen peninkulman päässä pappilasta; kirkkoherra oli järjestänyt siten, että sukulaiset seuraisivat sinne ja matkustaisivat illalla takaisin. Hän ei tahtonut panna toimeen jäähyväisiä, ennenkuin kaikki oli ohitse. Voisihan tapahtua, että Selma tulisi hyvin liikutetuksi — hän oli niin oikullinen — eikä kirkkoherra tahtonut saada tarpeettomia todistajia.
Kun pysähdyttiin suuren kaksikerroksisen rakennuksen eteen, hyppäsi patruuna vaunuista maahan ja auttoi Selman alas.
"Tervetuloa omaan kotiisi," sanoi hän suudellen häntä.
Selma säpsähti näitä sanoja. Kaikki oli niin uutta ja vierasta. Askeleetkin kaikuivat niin omituisesti lattian kiiltäväksi hiotuilla kiviliuskoilla. Koko tässä suuressa talossa ei ollut mitään hänen omaansa. Kaikki oli patruunan — patruunan kaikki! Hän tunsi itsensä kuokkavieraaksi, ja kun palvelustyttö niiasi, otti häntä kädestä ja sanoi: "hyvää päivää, rouva," niin hän häpesi oikein. Mitä oikeutta hänellä oli täällä?
"Mene sisään, lapsi," sanoi rouva Berg, joka myöskin oli ehtinyt jo astua alas vaunuista.
"Täti ensin," vastasi Selma ja astui syrjään.
"Vai niin, alatko sinä nyt jo olla emäntä," vastasi täti nyrpeästi. Hän piti sitä ylimielisyytenä.
Selma punastui, ja kyyneleet nousivat silmiin. Nyt isä astui esille.
"Jumala siunatkoon sinun ulos- ja sisäänmenoasi," sanoi hän pehmeällä ja kauniilla äänellään.