Kaikki oli niin moitteettoman täsmällistä.
Aamiaisella vallitsi vilkas mieliala, ja morsian oli iloinen. Ainoa, joka näytti olevan huonolla tuulella, oli Rikhard. Aterian loputtua hänen piti matkustaa. Hänen oli "mahdoton" viipyä kauemmin, eikä kirkkoherra tahtonut ruveta kiistelemään.
Rikhard sanoi kiireisesti ja kylmästi jäähyväiset.
"Hyvästi Selma," sanoi hän, "onneksi olkoon."
Ei sydämellisyyden vivahdustakaan. Ei lainkaan.
Selma meni ikkunaan katsomaan, kun Rikhard astui vaunuihin. Hänen otsaansa poltti ja kurkkua kuristi. Kunpa saisi itkeä … itkeä … oikein hillittömästi!…
Selma nojasi otsansa ikkunanpieleen. Kukaan ei voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta Rikhard ei kääntynyt taakseen, — asetti vain matkavaipan paikoilleen. Ei ainoatakaan katsetta! Töykeä hän oli ollut, mutta ei koskaan tuollainen; se oli tahallista epäystävällisyyttä.
Niin vierivät vaunut pois. Rikhard nosti lakkia katsomatta ylös.
Käsivarsi kiertyi Selman olkapäiden ympäri. Se oli setä. Selma katsoi häntä silmiin. Oliko se mahdollista! — taisteliko hänkin kyyneliä vastaan. Selma kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Halu lohduttaa muita saattoi hänet unohtamaan oman surunsa. Ja sitten hän silitti kehottavasti hänen tummaa sileäksikammattua tukkaansa, aivan niinkuin hänellä oli tapana tehdä isälleen, kun tämä oli pahoillaan.
Mielipahan värähdys levisi kirkkoherran hillittyjen kasvojen yli. Ehkäpä hän tällä hetkellä tarvitsi Selman ystävällisyyttä enemmän kuin kukaan muu.