Isä vain naurahteli. Ja sitten Selma pörhötti hänen tukkaansa, ennenkuin juoksi pois. Silkinhienoa se oli ja aaltomaista; hänestä oli aina ollut niin hauskaa myllertää tuota tukkaa.
Kuinka paljon Selma pitikään tuosta vanhasta lapsesta! Vielä ovelta hän heitti lentosuukkosen hänelle.
Sänkykamarissa oli Selman matkalaukku, ja hänelle tuli kiire purkaa tavarat esille. Se oli sentään aika hauskaa! Hän suori hameitaan sitä myöten kuin hän otti ne esille. Ja tuo puku … se oli aika aistikas. Voiko kuvitellakaan mielessään kauniimpaa väriä kuin tämä himmeän sininen, joka oli niin pehmeä, että se suorastaan hiveli silmää, ja sitten nuo hopealangat, jotka loistivat kudoksen läpi.
Ja miten lystikkäältä tuntui kun jalat koskettelivat niin pehmeästi mattoja ja ikäänkuin vajosivat niihin! Jos hän vain voisi kuvitella, että ne olivat hänen omansa! Mutta sitä hän ei voinut. Että nämä matot olivat yhtä paljon hänen kuin karvamatot kotona pappilassa tädin. Kotona hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut, että itse sanassa piilee jotain hyvää ja lämmintä, jotain, joka pakottaa lausumaan sen useampaan kertaan ja ikäänkuin levähtämään sen kohdalla, teroittamaan korvaa oikein kuullaksensa, ikäänkuin tutun sävelen kaikua.
Mutta mikä Rikhardia vaivasi? Jos hän vain olisi ollut täällä tänä iltana! Ehkäpä hänen sittenkin olisi onnistunut saada hänet hyvälle tuulelle.
Rikhardilla oli tapana sanoa, että Selma näytti kaikkein "ihmismäisimmältä" sinisessä. Oli tapana sanoa. — Selma naurahti. Niin, eihän hän ollut sanonut sitä kuin vain kerran, ja se tapahtui sinä päivänä — miten kauan siitä olikaan! — se tapahtui juuri sinä kesänä kun Rikhard oli häntä ja isää tervehtimässä. Se oli heti sen jälkeen kun hän oli tullut ylioppilaaksi. Kylläpä hän oli paljon hauskempi silloin kuin myöhempinä aikoina.
Kaikkea tätä ajatellessaan Selma järjesteli pukuaan. Kun hän oli saanut vaaleansiniset puolikengät jalkoihinsa ja pitkän alushameen yllensä, asteli hän edestakaisin lattialla ja katseli alastoman olkansa ylitse pitsilaahustintaan. Hirveätä miten hieno hän oli!
Sitten tuli mies sisään. Selma kiljahti ja heitti kampausröijyn ylleen. Ja patruuna nauroi hänelle sanoen, että se oli aivan tarpeetonta. Ja sitten Selma punastui ja piti kovaa kiirettä saadakseen puvun ylleen ja päästäkseen saliin. Siellä oli parempi peili, sanoi hän.
Pian senjälkeen alkoivat vieraat saapua. Olipa siinä esittelemistä, sillä Selma ei tuntenut puoliakaan. Mutta kaikki olivat niin ystävälliset, että hän heti tuli tuttavalliseksi heidän kanssaan.
Varsinkin hän piti eräästä vanhanpuoleisesta rouvasta, joka — puettuna paksuun silkkileninkiin — purjehti huoneeseen, käsityölaukku käsivarrella. Hänellä oli pieni herttainen ihraleuka, ja silmät näyttivät samalla kertaa sekä ystävällisiltä että veitikkamaisilta.