Patruuna kohteli häntä suurella kunnioituksella, ja Selma niiasi syvään.
"Synti ja häpeä, hänhän on vain lapsi," sanoi hän nauraen ja taputti Selmaa poskelle, "kun minun tyttäreni ovat siinä iässä saavat he kulkea tukka piiskalla ja koululaukku kainalossa."
Selma olisi kernaasti tahtonut heittäytyä hänen kaulaansa näiden järkevien sanojen johdosta, mutta ei voinut muuta kuin näyttää imarretulta. Olihan hän rouva.
Selma oli luonnollisesti juhlan keskipisteenä.
Hän tanssi melkein menehtyäkseen, veri nousi hänelle päähän, ja sydän tykytti. Soitto, valo, kohteliaisuudet — kaikki saattoivat hänet aivan pyörälle päästään.
Patruuna tanssi myöskin. Hän näytti oikein komealta, tänäänkin.
Levähtäessään Selma katseli häntä. Miten oivallisesti hän osasi viedä! Kuinka oli mahdollista, että sellainen vuori saattoi liikkua niin kepeästi?
Yhtäkkiä hän hätkähti. Hän tuli ajatelleeksi jotakin. Miten olikaan se satu, jota hänen vanha hoitajattarensa oli hänelle niin usein kertonut?
Kuningas Lohikäärme oli komea herra, mahtava ja rikas. Hääpäivänään hän vaati kuningatartaan lupaamaan, ettei hän koskaan astuisi sisään huoneeseen hänen nukkuessaan, sillä silloin kohtaisi heitä suuri onnettomuus. Kuningatar rakasti suuresti kuningasta, ja paljon enemmänkin hän olisi voinut hänelle luvata, jos hän olisi vain pyytänyt. Onnellisina he elivät keskenään niin kauan kuin kuningatar piti lupauksensa.
Mutta kerran sai uteliaisuus hänessä vallan. Keskiyön aikana hän tarttui kynttilään ja hiipi kuninkaan makuukamariin. Siellä hän näki hänen makaavan vuoteessaan kiemurtelevana — suomuisena kummituksena — ja tuo näky kauhistutti häntä siinä määrin, että hän tuskin saattoi laahautua pois huoneesta.