Selma oli kovin huvitettu — hän tutki ja kyseli. Ja hän katseli niin luottavasti ukkoon, että tämän umpimielisyys suli: hän tuli avomieliseksi ja puheliaaksi. Heidän käydessään salkun sisällön lävitse hän kertoi tästä pohjastaan, joka oli ollut hänen elämänsä ylpeys.
"Katsokaa, minä olin tavallinen maalari," sanoi hän, "ja voin vakuuttaa teille, että osasin ammattini. Minulta hän sai ensimäiset perusteet ja — nähkääs neiti — siitä hänellä oli hyötyä myöhemminkin."
Siinä oli ukon tyhjentymätön ilonlähde, juuri siinä, että hän oli antanut pojalleen "ensimäiset perusteet". Se oli hänen evankeliuminsa ja siihen hän uskoi, vaikka kaikki muu olisi sortunut.
"Minäpä sanon neidille, että kyllä se maksoi rahaa. Ensiksikin kouluttaa häntä Lundissa — sillä nähkääs, hänen täytyi saada oppia, olihan se luonnollista. Sillä nähkääs, jos tahtoo tulla taidemaalariksi, niin ei siinä kyllin, että osaa töhriä väreillä, täytyy myös tietää yhtä ja toista. — Ja sitten Tukholman taideakatemiassa. Mutta minähän olin kova työntekijä, enkä tiennyt mitään suurempaa iloa kuin saada työskennellä poikani puolesta. Saara, hän oli pahoillaan — tietysti — mutta ei siitä tarvinnut välittää."
Saara, se oli Möllerin muori.
Aksel nykäisi vanhusta. Hänestä nuo viimeiset sanat eivät olleet täysin sopivia. Olihan neiti Berg hieno neiti. Vaarin olisi pitänyt säilyttää arvokkaisuutensa.
Selma katsahti ylös ja hymyili ikäänkuin sanoaksensa: antaa hänen puhua.
"Parooni oli kelpo mies," jatkoi ukko, "sillä hän auttoi poikaa aina, kun kova tuli eteen."
Vanhalla maalarilla oli vain yksi parooni koko maailmassa, se nimittäin, jonka maatilalla hän oli työskennellyt.
Ja niin jatkoi hän kertomustaan.