"Minä olen usein ajatellut tokko sinä minusta pidät," sanoi Selma, "nyt minä sen tiedän. Kiitos että menit ansaan."
Hän nauroi niin että hampaat loistivat. Se oli julkein valhe, jonka hän oli uskaltanut päästää huuliltansa, ja hän sanoi sen silmää räpäyttämättä.
Ainoastaan sieramet värähtelivät, mutta se oli vihasta. "Nolattu — setä — ansaan saatu! Oi, sitä en koskaan olisi uskonut!"
Selma ei näyttänyt vihaiselta, hän nauroi vain metallinkirkasta nauruaan. Ja hän poistui hänen luotaan varmaankin samanlaisen tunteen valtaamana kuin nuori kettu johtaessaan ensikerran jäniskoiran väärille jäljille.
Patruuna seisoi vielä huoneen perällä. Selma työnsi laahuksensa sivulle ja nojautui hänen olkapäähänsä mielistellen.
"Olenko vuodattanut ainoatakaan kyyneltä hääpäivänäni; tuntuuko ikävältä vieraiden lähtiessä; oletko minuun tyytyväinen?" huudahti Selma kohottaen kättään. Liike ilmaisi jonkinlaista humaltuneen innostusta.
"Minä jumaloin sinua," kuiskasi patruuna hiljaa.
Kariattipatsaasta, jossa — seinästä puhjeten — oli kolme tulpaaninmuotoista lamppua, lankesi valo tähän omituiseen ryhmään.
Vaaleansinisen pukukankaan hopealangat säteilivät, ja loistavine ihoineen ja kuumeenhehkuvine silmineen oli Selma melkein kaunis: mielenliikutusten herättämän sielunelämän kiihkeys hehkui hetken aikaa koko hänen olennostaan, niin että se näytti kuohuvan reunojensa yli, kohoavan itsensä yläpuolelle. Mutta tuon hetken kestävä kauneus oli ulkomaalainen kukka, joka puhkesi esiin keinotekoisesti ja silmänräpäyksessä lyyhistyi kokoon, jättäen hedelmänsä kypsymään.
Naivi lapsi oli kadonnut, rehellisyys hävinnyt, ja niiden sijalle nousi itsesäilytysvaisto ja teeskentely; — nyt oli nainen valmis.