Nyt ei ollut enää ketään muita jäljellä kuin isä sekä setä ja täti.
Selma meni heidän luokseen.
"Nyt on meidän vuoromme sanoa hyvästi," alotti kirkkoherra kaikkein jäykimmällä äänenpainollaan. Hän inhosi kohtauksia ja toivoi rauhallisuudellaan voivansa estää Selman liikutuksen esiinpuhkeamista.
Kyynelistä ei näkynyt jälkeäkään, mutta Selma näytti kiihtyneeltä tarttuessaan häntä kiivaasti käsivarteen ja kuiskatessaan:
"Minä tahdon mielemmin matkustaa kotiin teidän kanssanne. Oi … setä!"
Kirkkoherran kasvot synkistyivät ukkospilveksi, ja hän veti Selman ikkunan luo, sillaikaa kun patruuna kauempana huoneessa taputteli uutta ystävätärtään, rouva Bergiä, jota hän kunnioitti "anoppimuorin" nimellä.
"Yhden asian minä tahdon painaa sinun mieleesi," sanoi kirkkoherra nopeasti ja kuiskaten, "ja se on se, että vaikka tapahtuisi mitä hyvänsä ja vaikka täyttäisit millä tavalla tahansa asemasi, niin, vaikkapa ymmärtämättömyydessäsi tekisit olosi sietämättömäksi, niin ei tästä päivästä alkaen sinulle ole muuta kotia kuin miehesi talo. Muista se. Minä puhun sekä itseni että isäsi puolesta."
Selmasta tuntui ikäänkuin sedän kylmät sanat olisivat koventaneet hänet kokonaan. Ja samalla se loukkasi häntä kuin verinen rangaistus. Koko hänen sielunsa huusi kostoa.
Mitäpä hän olisi antanut, jos hän sinä hetkenä olisi voinut sanoa yhden ainoan pienen sanan, joka olisi imeytynyt sedän sieluun ja tunkeutunut siihen terävällä, hiuksenhienolla vieterillään.
Ja miten hän oli voinut paljastaa itsensä tuolla tavalla!… Nyt setä aina tietäisi mitä hän sinä hetkenä oli tuntenut … hän olisi aina häntä voimakkaampi tietäessään miten heikko hän oli ollut!
Selma oli luonut silmänsä alas sedän puhuessa. Nyt hän avasi ne, — hitaasti, voitonriemuisella ivalla. Ja hän laski kätensä hänen olkapäilleen, hiljaa — jäykällä liikkeellä, joka muistutti setää itseään. Sinä hetkenä heidän sukulaisuudestaan olisi ollut mahdoton erehtyä.