"Sinä pääset kohta sisään," sanoi hän aivan muuttuneella äänellä, "minä vain valmistan setää siihen, että olet tullut."
Selma nyökäytti vain päätään merkiksi että hän suostui siihen.
"Minun mielestäni minun velvollisuuteni oli ilmoittaa sinulle, vaikkei sedän tila näytäkään kovin vaaralliselta," sanoi Rikhard, "ja sitäpaitsi on hän rauhallisempi, kun sinä olet täällä, yksin sekin on jo yhtä hyvää kuin lääke."
"Se on selvää, että sinun piti ilmoittaa," vastasi Selma. He olivat päässeet vanhaan äänilajiinsa. Ja nyt vasta jutellessa heillä oli aikaa katsella toisiaan. Rikhard oli isänsä näköinen, mutta jokainen viiva oli selväpiirteisempi, ja se mikä isässä piili papin varovaisuuden alla, astui hänessä päivänvaloon. Koko hänen olemuksensa ilmaisi vastustushalua.
Että hän oli ruma, siitä ei voinut olla eri mieltä. Nämä kasvot eivät edes kauemmin katsellessa voittaneet, mutta niissä oli jotakin persoonallista. Kerrankin nähtyä ei niitä voinut unohtaa.
Otsa oli leveä; tukka tumma, lyhyeksi leikattu, kiharainen ja ylöspäinseisova. Silmät olivat syvällä ja liian lähellä toisiaan, mikä teki katseen teräväksi; nenä oli ohut ja terävä; suu suuri, huulet ohuet ja yhteenpuristetut. Kun hän ei puhunut, piiloutuivat ne parran alle, joka — pehmeänä ja kiharana — peitti puolet kasvoista. Parta oli komea ja kaunisti häntä.
"Selma, kuulehan, minä kerron sinulle jotakin," sanoi Rikhard äkkiä.
"Mitä sitten?"
Rikhard koetti olla välinpitämättömän näköinen, mutta se ei oikein onnistunut; hän hymyili kuitenkin iloisesti kuin auringonpaiste. Hänen synkät kasvonsa väliin kirkastuivat siinä määrin, ettei niitä ollut tuntea.
"Minä olen kihloissa," sanoi Rikhard hiukan hämillään, mutta samalla tarkastaen Selmaa nähdäkseen minkä vaikutuksen nuo sanat häneen tekivät.