Hän katseli Rikhardia yhtäkkiä rauhallisemmin. Tämän kasvot olivat vääntyneet hurjasta vihasta, ja hänen otsaansa kuumotti, suonet olivat paisuksissa. Samassa Selman kasvot kirkastuivat, ja hän hymyili, salaperäisen veitikkamaisesti, ikäänkuin hän jälleen olisi tavannut vanhan ystävän, mutta ei olisi tahtonut antaa itseään ilmi. Sitten hän kääntyi selin aivan hiljaisesti, yhä salaperäisesti hymyillen — meni sohvan luokse ja seisoi hetken aikaa selin Rikhardiin, painaen nenäliinaa kasvojaan vasten. Mutta hänen silmissään ei näkynyt enää kyyneleitä. Hän tahtoi vain peittää iloaan.
Selma nautti Rikhardin raakuudesta.
Hän oli ikäänkuin saanut takaisin sen, minkä hän oli kadottanut: kuluneet vuodet, entisen itsensä, — kaikki!
Hän — kaikkivaltias omassa kodissaan — hän, tuo ikävystynyt, veltostunut nainen, hän, joka yhdellä hyväilyllä saattoi ostaa kaiken, mitä rahalla oli saatavissa, hän, jota hänen ympäristönsä totteli rahan edestä, hän nautti nyt kun häntä kohdeltiin kuin koiraa; niin suuri on uutuuden viehätys. Mutta ei se ollut ainoastaan uutuutta, siinä oli jotakin vielä enemmän: siinä oli myöskin vanhaa. Siinä olivat muistot, — sellaiset, joita hän katkerasti oli kaivannut — siinä oli nuoruus, elämä, vapaus: — kaikki tuo, jonka hän oli vaihtanut rahaan, kaikki se mitä hän ei voi tekemällä tehdä ja laskemalla saada, vaan mikä tulee itsestään. Miten virkistävää oli tuntea toisen tahdon asettuvan itseään vastaan, ei alistua pakosta, vaan vapaasta tahdosta. Hän ei ollut nyt rikas rouva, jota oli toteltu siksi, että hän maksoi, eikä myöskään nuori nainen, joka sai vaatia siksi, että hän osasi myös antaa. Hän ei ollut mitään muuta kuin serkku, jonka täytyi alistua tai taistella oikeuksiensa puolesta — aivan kuin ennen maailmassa.
Hän olisi voinut ääneensä riemuita — ja kuitenkin makasi isä huoneessaan sairaana! Mutta hänestä tuntui nyt turvalliselta: olihan Rikhard läsnä. Hänen oma vanha jörö poikansa! Hän olisi voinut itkeä ilosta. Hänessä ei ollut tilaa muille tunteille.
Rikhard seisoi katsellen häntä. Selma nojautui vasemmalla kädellään sohvan reunaa vasten, niin että ruumis kaareutui sivulle, ja olkapää kohosi hiukan ylös. Selkä oli taaksepäin taivutettu, joten vyötäisten notkeus pisti silmään, ja lanteiden kiinteitä muotoja kohotti tummanruskea villaleninki. Hänen vartalonsa viivat olivat niin puhtaat, että ne väkisinkin vetivät huomion puoleensa.
Nuori lääkäri katseli häntä myöskin ihaillen, mutta vain fakkimiehen silmillä. Hän ajatteli miten terveeltä ja vahvalta tämä naisenruumis näyttikään. Ja verratessaan sitä, tietämättä itsekään minkätähden, niihin moniin eläviin ja kuolleisiin, joita hän oli nähnyt, hupenivat ne kaikki hänen mielikuvituksessaan yhdeksi ainoaksi vähäveriseksi, kuristetuksi tyypiksi.
"Sinä olet aivan oikeassa," sanoi Selma kääntyen Rikhardiin, "minä en mene isän luo, ennenkuin itse annat minulle luvan."
Tämä alistuminen oli aivan vapaaehtoista; näkyi selvästi, että se tuotti hänelle iloa.
Rikhardin kasvot kirkastuivat äkkiä, ja hän kävi istumaan sohvalle
Selman viereen.