"Ei, se on totta, mutta sinua luulisi vanhemmaksi."
VII.
Selman isä parani päivä päivältä, ja patruuna alkoi kirjeissään jo sanoa aikovansa noutaa Selman kotiin. Oli sumuinen kevätpäivä, leuto ja alakuloinen; suuria kyyneleitä riippui räystäistä, ja kaikki oli kietoutuneena kosteaan harsoon. Selma istui isänsä luona, joka oli jo niin terve, että saattoi maaten lukea sanomalehteään. Isän parta oli juuri ajettu, ja ohut hieno tukka peitti sileäksikammattuna hänen kaunismuotoista päätään. Selma oli antanut työn vaipua syliinsä ja nojasi päätään tuolin korkeaa selustaa vasten. Hän näytti väsyneeltä ja sulki silmänsä.
"Nyt on lapsi valvonut liiaksi minun tähteni," sanoi isä ohuella, hyväilevällä äänellään, jonka sairaus oli heikontanut.
"Älä luule," vastasi Selma hymyillen ja katsahti ylös, "mutta minä olen vain sellainen indiaaniluonne, etten siedä paikallaan istumista; minun täytyy saada raikasta ilmaa ja liikuntoa. Älä huolehdi, isäukkoseni, kun tulet terveeksi, korvaan minä vahingon."
Isä heitti pitkän huolestuneen katseen häneen ja otti jälleen sanomalehtensä.
Selma sulki taaskin silmänsä. Hän istui ja ajatteli vanhoja aikoja ja sedän menettelyä. Huulien viivat muuttuivat suoriksi ja koviksi, yhteenpusertunut suu teki leuan yhä terävämmäksi, silmäkulmat vetäytyivät tuskallisesti yhteen, ja kasvoihin tuli jotain kokoonpuristunutta.
Nyt hän ymmärsi sedän vaikuttimet. Oman luonteensa mukaan oli tämä muodostanut ihannekuvan onnesta, ja sen hän oli tahtonut antaa hänellekin. Mutta vaikka pohjalla olikin ollut hyvä tarkoitus, niin ei Selma kuitenkaan koskaan voinut antaa sitä hänelle anteeksi. Ei koskaan! Eikä setää voinut syyttää vain siitä vahingosta, jonka hän oli tehnyt: hän oli myös pettänyt hänet. Selma palautti mieleensä erään kohtauksen, jolloin hän sedän huoneessa oli pyytänyt saada lukea isänsä kirjettä, ja setä oli kieltänyt. Miten tyhmä hän olikaan ollut kun oli uskonut hänen sanojaan! Hän oli ollut läpeensä yksinkertainen. Se johtui hänen rehellisyydestään. Oliko tyhmää olla rehellinen? Ehkä. Oli kuitenkin vaikea uskoa, että se mikä oli oikein, olisi tyhmää. Ja valhe … sen täytyi olla väärää. — Mutta umpimieliseksi hän oli tullut. Hän ei ollut koskaan enää avomielinen, ei koskaan edes isällekään. Hän ei voinut enää, ei edes hänelle. Se oli vain pieni idylli, kaunis lapsuudenidylli, johon hän oli kiintynyt. — Ei mitään muuta. — Oikeastaan hän oli aina ollut suljettu luonteeltaan, niin pian kuin hänen ajatuksistaan oli ollut kysymys. Hän ihmetteli tiesikö setä, että hän … niin hän ei tahtonut sanoa vihaavansa häntä, sillä tuo sana tuntui liioittelulta, mutta hänen sydämessään oli joka tapauksessa vihankaunaa, joka ei koskaan voinut kadota.
Setä olisi toiminut aivan samalla tavalla, jos Selma olisi ollut hänen tyttärensä. Entä sitten? Oliko hän velvollinen pitämään hänestä sen vuoksi?
Mutta olihan turha sureksia kohtaloaan, turha murehtia menneitä.