"Mikä olisi synti?"
"Mennä naimisiin tyttö paran kanssa ja sitten heittää hänet tuuliajoille, välittämättä hänestä ollenkaan." Selma puhui nopeasti ja arasti.
Rikhard käänsi kokoon kirjeensä. Selman hillityssä äänensävyssä oli jotakin, joka iski häneen, joka ahdisti ja puristi häntä, — ilman minkäänlaista syytä ja tarkoitusta, aivankuin tunturiasukkaan koti-ikävä, kun hänessä muistot heräävät. Hän ei olisi mistään hinnasta juuri sillä hetkellä tahtonut katsoa ylös.
"Minä pidän paljon Elvirasta," sanoi Rikhard, "en tahtoisi kadottaa häntä mistään hinnasta. Selma, olen niin rakastunut, että olen aivan villi väliin. Olen mustasukkainenkin. Voitko sinä kuvitella sitä?" Hän puhui aivan matalalla äänellä. Hän ikäänkuin häpesi tunnustustaan, mutta samalla hän ikäänkuin myös puolusti itseään vastaväitettä vastaan.
"Sen kyllä uskon," vastasi Selma.
Syntyi hetken äänettömyys. Rikhard hypisteli yhä kirjettään, ja Selma näytti tarkasti katselevan vanhaa kirjekuorta.
"Jos joku avioliitto voi tulla onnelliseksi, niin ainakin meidän," sanoi Rikhard nopeasti, muuttuneella äänellä. "Elvira on niin kehittymätön vielä, niin taipuisa ja lapsellinen, minä voin kasvattaa häntä aivan mieleni mukaan. Täytyyhän hänen silloin oppia ymmärtämään minua, ja meidän suhteemme on muodostuva täysin sopusointuiseksi."
Selma ei sanonut mitään, seisoi ja silitti vain sormellaan kirjoituspöydän reunaa, vaipuneena ajatuksiinsa.
"Omituista ajatella, että hän on yhtä vanha kuin sinä," lisäsi Rikhard.
"Yhdeksäntoista vuotta ei ole mikään ikä," vastasi Selma surumielisesti hymyillen.