"Ei, — minä ajattelin vain…"
Rikhard vaikeni yhtäkkiä, ja vasta hetken kuluttua hän jatkoi ilmeettömästi, katkonaisesti.
"Se oli pääsiäisen aikaan. Kun palasin kotiin Lundista. Muistathan? Emme olleet tavanneet toisiamme kesän jälkeen. Sinä tulit meille vasta jouluna. Sinä olit mielestäni niin muuttunut."
"Minä olin ruma kuin kummitus."
"Niin olitkin. En ymmärrä itsekään mistä se johtui. Kyllä — minä ymmärrän sittenkin. Mutta se on käsittämätöntä, että se saattoi kestää niin kauan. Kesällä koko ajan kun olin kotona… Minä olin itse siitä harmissani."
"Sen minä voin hyvin uskoa."
"Hm. Tiedätkös, siihen aikaan olin hyvin skeptillinen — vaikka en ollut kuin yhdenkolmatta vanha."
"Kyllä, sen uskon kyllä."
"Mutta se ei auttanut. Katsos, romantiikka riippuu ihmisessä kiinni. Sen on imenyt itseensä jo lapsuudesta saakka. Sen voi järkeillä pois, mutta se palaa uudelleen sadannenkin kerran. Vieläkin minussa on siitä jätteitä. Ne tarttuvat kiinni kuin synti. Etkö usko, että tässä keskustelussammekin on hitunen romantiikkaa?"
"Mutta sillä tavallahan olisi kaikki…"