"Niin, sitä se onkin — enimmäkseen. Joutuu aivan ymmälleen. Kaikkea pitää nimittää toisella nimellä kuin mitä se on, kullata ja uudistaa. — Kaikki kääntyy ylösalaisin."
"Nyt sinä näet kaiken taas mustana," sanoi Selma hiljaa.
"Näenkö minä mustana! Ei, sitä minä en tee. Jos sinä vain tahtoisit seurata ajatuksenjuoksuani, niin myöntäisit minun olevan oikeassa. Mutta sitä sinä tietenkään et tahdo."
"Kas niin, tohtori, olkaa nyt järkevä," sanoi Selma hymyillen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä kiihoitu, vaan ole rauhallinen; minä kuuntelen kaikkea, mitä sinulla on sanomista."
Rikhard vaikeni hetkeksi, yrittäen seurata hänen kehoitustaan.
"Muuten olen nykyään aina rauhallinen," sanoi Rikhard. "En tiedä mistä se voi johtua, että aina kiihoitun, kun puhun sinun kanssasi. Se johtuu kai siitä, että sinä näytät … niin, sinussa on jotakin niin kylmää ja niin … ikäänkuin et ikimaailmassa voisi menettää malttiasi, et koskaan kiivastua tai muuta sellaista. Sinä olet — niin, minä en tiedä mitä! — aivan kuin keskustelisi veräjätolpan kanssa ja täytyisi ponnistella aivan viimeiseen asti saadakseen esille hiukankin eloa. Sitä ponnistelee ja kiihoittuu vähitellen. Mikään muu ei ole mahdollista: sinä annat toisen jatkamistaan vain jatkaa."
Selma hymyili jälleen.
"Mutta jos nyt olisi eloa veräjäntolpassa, mitä silloin tahtoisit sanoa?"
"Niin, ja siinä se juuri onkin," jatkoi Rikhard itsepäisesti, "että olet niin rauhallinen ja kylmä, niin erilainen kuin kaikki muut naiset; luulisi että sinun kanssasi voisi puhua kaikesta ja että olisi mielenkiintoista kuulla sinun mielipidettäsi monesta asiasta, mutta sitten…"
"Niin, mitä sitten?"