"Niin, kun sitten alkaa puhua, niin äkkiä jokin sanoo: 'älä tule liian lähelle' — ja se tuntuu niin kiusalliselta siksi, että se on aivan turhaa."
"Mutta Rikhard, kuinka sinä voit suuttua aivan syyttä? Minun päähäni ei koskaan ole pälkähtänytkään, että pitäisin sinua välimatkan päässä."
"Ei, sehän on mahdollista, että et tee sitä tahallisesti, mutta asianlaita on sittenkin niin, ja se kiusaa minua. Se ei juolahtaisi mieleenikään, jos olisit poika tai mitä muuta hyvänsä, mutta se piilee juuri sinun omassa äänensävyssäsi. Kuten nyt juuri. Itse sävyyn tulee jotakin, jotakin arkaa, peräytyvää. Sinä puhut matalalla äänellä, jäykästi, aivan kuin sinä tahtoisit painaa koko keskustelun jäätymispisteeseen — ei, se ei ole sitä! — mutta se on jotakin luonnotonta. Sinulla on vahva alttoääni, joka puhuu reippaasti ja selvästi, mutta silloin siihen tulee jotakin sumuista, werhottua; sitä minä en voi sietää. Sinä ikäänkuin tahdot sanoa: 'varo itseäsi, sinä puhut naisen kanssa.' Ja sitten sitä on katseessasikin. Sinä joka muuten katsot kaikkia suoraan silmiin, sinä katsot maahan tai sivulle … kaiken tulee olla niin rauhallista ja välinpitämätöntä. — Oi, se on niin naisten tapaista! Mitä siitä on hyötyä? minun silmissäni olet ihminen aivan yksinkertaisesti, etkä hituistakaan muuta; mitä hyötyä tuosta sitten on?"
"Mutta Rikhard. Juuri se että sinä olet niin hirveän kiivas ja epäluuloinen saa minut niin araksi."
Rikhard astui kerran lattian poikki ennenkuin vastasi.
Selma piteli kädellään otsaansa; sitä särki kovasti.
"Niin nyt päänsärkysi yltyy," sanoi Rikhard hermostuneesti, "ja se on minun syytäni."
Selma nauroi.
"No niin, istu nyt vaan."
"Tahdotko etikkakääreen?"