Se oli olevinaan ivaa.
Selma meni kirjoituspöydän luo ja sytytti lampun. Häntä ei suututtanut eikä pelottanut, vaikka hän näki, että patruuna oli raivoissaan, mutta hänen mielensä tuntui raskaalta ajatellessaan, että vanha elämä alkaisi uudelleen.
Syntyi painostava hiljaisuus. Rikhard ja patruuna olivat kuin kaksi koiraa, jotka jäykin jaloin ja selkä koholla tassuttelevat toistensa ympärillä, vilkaisten viekkaasti toisiinsa. Selmaa olisi naurattanut, ellei hän olisi ajatellut kotimatkaa.
Hän kuljetti miehensä sairaan luo; Rikhard jäi saliin.
"Näyttipä se kovin tuttavalliselta, kun makailit tuossa hämärässä keskustellen tuollaisen — heilan kanssa. Siinä sinä kyllä osasit nauraa! Hän mahtaa olla kovin mielenkiintoinen," sanoi patruuna pienessä etehisessä.
"Sinä unohdat, että olemme lapsina kasvaneet yhdessä," vastasi Selma terävästi ja avasi oven isänsä huoneeseen.
"No voihan se aina sen varjolla käydä," mutisi patruuna.
Selma ei vastannut.
Hetken kuluttua toi Rikhard Selmalle Elviralta pienen kirjeen, joka oli ollut hänen omansa sisällä.
Mutta hän poistui heti.