"Miten hirveästi minä olenkaan ruvennut sinusta pitämään viime aikoina," huudahti Elvira.
"On eräs laji itsekkyyttä, joka vetää puoleensa," kuului iloinen vastaus; "minun on varmasti sitä lajia. Mutta ethän sinä koskaan tule valmiiksi tällä tavalla."
"Niin, se on totta, minä aioin pyytää saada olla syömättä aamiaista tänään. Söin niin paljon kahvia juodessa, etten ole nälkäinen, ja minun täytyy kirjoittaa äidille nyt, muuten ei kirje ehdi postiin, ja silloin äiti tulee levottomaksi."
"Kuten tahdot."
Selma nyökäytti päätään ja poistui huoneesta.
Ensin hän aikoi mennä vaihtamaan pukua, mutta muuttikin mielensä: oli niin epämiellyttävää mennä siivoamattomaan sänkykamariin, jossa mies vielä nukkui. Hän päätti odottaa. Sen sijaan hän meni pieneen salin takaiseen huoneeseen. Siellä oli aina niin hiljaista ja yksinäistä, ja ikkunasta oli kaunis näköala puistoon. Hän asettui ikkunan ääreen syventyen ajatuksiinsa.
Kello oli puoli yhdeksän. Minne Rikhard oli joutunut? Olikohan hän suuttunut todenteolla? Ei hän voinut uskoa sitä. Hänenhän täytyi ymmärtää Selman syyt. Täytyihän hänen toki tietää…
Selma nojasi otsansa ikkunanpieleen ja nosti toisen polvensa ylös, ikäänkuin hän olisi istunut satulassa.
Miten omituinen luonne Rikhard olikaan! Ylioppilaana oli se jo hiukan tullut esiin eikä Selma — ollen itse lapsi — ollut kai ymmärtänyt sitä oikein. Nuoressa lääkärissä ja tiedemiehessä esiintyi se varmemmissa muodoissa, ja nyt oli Selma kehittynyt nainen.
Rikhardin luonteen pohjasävel oli sellainen, että se ehdottomasti löysi kaikupohjansa Selmassa. Ensiksikin tuo terve tahdonvoima, joka muuttui häikäilemättömäksi itsekkyydeksi niin pian kuin jonkun päämäärän saavuttaminen on kyseessä; sitten tuo sitkeä kestävyys, joka ei koskaan päästänyt päämäärää näkyvistään; ja lopuksi kunnianhimo, joka koko ajan kannusti häntä eteenpäin eikä koskaan jättänyt häntä rauhaan. Mutta Selma tiesi myöskin, että oli hetkiä, jolloin pingotettu itseluottamus saattoi pettää, jolloin hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että itse työkykykin lamautui. Syvällä tämän hillittömän luonteen pohjalla lainehti pohjavirta, jota hän häpesi ja koetti kätkeä kyynillisyyden ja kovuuden alle. Luultavasti juuri tämä pohjavirta veti Selmaa puoleensa.