"Minua huvittaisi tehdä eräs kysymys," sanoi hän hyväilevällä äänensävyllä.
"Ei, ei koskaan pidä tehdä kysymyksiä," vastasi Selma puoliääneen, katsomatta ylös.
He seisoivat hetken ääneti.
"Herra Jumala oli kerran tavattoman hyvällä tuulella," alotti Selma hymyillen arvoituksellisesti, "ja hän tahtoi antaa ihmisille lahjan, josta he voisivat iloita. Hän sirotteli muutamia siemeniä ja antoi niiden tuulen mukana langeta maahan. Ja jokaiseen paikkaan, mihin sellainen siemen putosi, kasvoi kaunis kukka. Ihmiset tahtoivat antaa sille nimen, ja he kutsuivat sitä onneksi. Ymmärtäväisimmät heidän joukostaan iloitsivat lahjasta eivätkä edes hennoneet kosketella sen puhtaita lehtiä, pelosta että vahingoittaisivat sitä. Mutta minne ikänä he maailmassa menivät, ympäröi heitä sen tuoksu. Olipa tyhmiäkin ihmisiä, ja he paloittelivat kukan kaalinsa sekaan ja söivät sen, saadakseen siitä kylliksi hyötyä. Ja kaiken lisäksi syyttivät Jumalaa siitä, että kaali maistui pahalta. — Siinä minun käsitykseni onnesta."
"Voi sinun ihanteellisuuttasi!"
Rikhard käännähti kantapäillään naurahtaen halveksivasti.
Selma painoi otsansa ikkunanpieltä vasten mieli masentuneena, mutta ei vastannut.
"Mutta jos on kaulaa myöten vajonnut siveettömään suhteeseen, sellaiseen, joka on kirkon erikoisen suojeluksen alaisena?"
Rikhard katsoi pitkään yli olkansa Selmaan, mutta tämä seisoi selin, niin ettei hän voinut nähdä muuta kuin vilauksen hänen poskestaan: se muuttui veripunaiseksi, ja Rikhard katui jo sanojaan.
"Silloin puree hampaansa yhteen ja katsoo maailmaa julkeasti silmiin," sanoi Selma lujasti, "mutta jos on kipinäkin kunniaa jäljellä, niin ei hetkeksikään unohda kadottaneensa kaikkea oikeutta todelliseen avioliittoon, — yksin sellaiseen ajatukseenkin."