Asterit olivat kauniit joka tapauksessa. Hän järjesti sopivat värit yhteen, ja kukkavihosta tuli oikein komea.
"Viime leivo hyvästinsä laulaa…"
Oi, tämäpä oli aivan epätoivoista. Mitä häntä nuo vanhat säveleet liikuttivat! Hän huitoi kädellään, ikäänkuin karkoittaakseen surisevan hyttysparven luotaan. Sitten hän peräytyi pari askelta nähdäkseen miltä pöytä näytti. Moniväriset kukat herättivät juhlatunnelman. — Jäähyväisjuhla! Hän painoi kädet korvilleen, sillä typerä, yksitoikkoinen laulu soi hänessä:
"Kauniit, viileet, kylmät muistot, ruusuja jälleen matkikaa!"
Miten äitelää! Hän punastui ikäänkuin häntä olisi loukattu, ja ajattelematta sen enempää hän tarttui kukkiin yhdellä ainoalla otteella ja rutisti niitä sokealla raivolla. Hänen täytyi ikäänkuin kostaa jotakin, ja hän nautti tuntiessaan, miten kasteiset lehdet menivät mäsäksi hänen nyrkissään.
Hän kiskoi kukkavihon maljakosta, ikäänkuin hän olisi pitänyt kiinni vihollisen mestatusta päästä, ja yhteenpuristetuin hampain hän avasi ikkunan heittäen kukat revittyinä ja musertuneina tuuleen.
Kukkia — teeskentelyä — korulauseita! Pois se! — Onko niin vaikeata pysyä järkevänä?
Hän sulki jälleen ikkunan ja oli nyt rauhallisempi. Mutta hänen mieltään painosti. Hän ei voinut pysyä paikallaan eikä myöskään poistua. Hän aavisti, että Rikhard tulisi etsimään häntä sieltä. Hänen päähänsä ei koskaan olisi pälkähtänyt vältellä häntä. Miksi hän sitä tekisi? Tiesiväthän he molemmat nyt… Mitä? Ajatuksen, jolle ei ollut tarpeeksi hienoa ja puhdasta ilmaisumuotoa … jotain hiljaista ja salaperäistä … jotain suurta ja rikasta…
Hän pyyhkäisi molemmin käsin poskiaan, jotka tuntuivat kylmiltä, meni sitten astiakaapille ja tarkasteli itseään peilistä. Miten kalpea hän olikaan. Hän hieroi poskiaan niin että ne liekehtivät, mutta veri laskeutui heti takaisin aivan kuin elohopea lämpömittarissa; ja itse kädetkin näyttivät valkeammilta kuin tavallisesti. Sitten hän alkoi kulkea edestakaisin kapeilla lattiapalkeilla. Hän luuli siten saavansa enemmän väriä. Mitä Rikhard ajattelisi? Näkisi hänet heikkona ja hulluna … oh!
Samassa hän kuuli hänen askeleensa ulkopuolelta, Rikhard kiiruhti sisään, ja sulkiessaan oven hän otti esiin kellonsa. Selma katsahti seinäkelloon — kolme neljännestuntia vielä. Hänen sydämensä nousi kurkkuun, ja hän tunsi kasvojen kylmenevän. Nyt heidän oli pakko erota — erota!