"Elvira pakkaa yhä," sanoi Rikhard astuen lähemmäksi ja ojentaen samalla kätensä, "minä tahdon sanoa sinulle hyvästi ensin."
Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut lisätä jotakin, mutta hän vaikenikin, päästi Selman käden ja astui ikkunan luo.
Selmasta tuntui kuin hengitys olisi pysähtynyt.
"Minä ajattelin, että meillä voisi olla jotakin sanomista toisillemme," jatkoi Rikhard vieraalla, yksitoikkoisella äänellä, kääntymättä Selmaa kohti. Toisella kädellään hän rummutti hermostuneesti pientä pöytää, joka oli ikkunan luona.
Selma meni hänen luokseen.
"Rikhard," sanoi hän lempeästi. Hän tunsi tarvetta sanoa jotakin, mutta ei tiennyt mitä. Hän näki miten liikutettu Rikhard oli.
Silloin Rikhard kääntyi, ja he katsoivat toisiaan silmiin, — kahdet kalpeat kasvot ilman hellyyden jälkeäkään, ainoastaan katkeraa taistelua mielenliikutusta vastaan ja väkivallalla kukistettua tuskaa piirteissä. He olivat aivan erinäköiset, mutta silmänräpäyksen ajan heissä välähti huomattavaa yhdennäköisyyttä. Se katosi kuitenkin heti, sillä Selma rauhoittui äkkiä.
Häntä kiusasi nähdessään miten Rikhardkin kärsi. Hänellä ei ollut aikaa ajatella omaa suruaan, sillä hän ajatteli vain häntä.
"Rikhard, se menee ohi," sanoi Selma hiljaa laskien kätensä hänen kädelleen, joka lepäsi pöydällä, "nyt tuntuu vain niin vaikealta; kun pääset uusiin olosuhteisiin, unohdat sen heti."
Rikhard katsoi Selmaan mielipahan ilme kasvoillaan. Miten vaikealta mahtoikaan tuntua Selmasta, ja sittenkin hän lohdutti häntä! Mikä kurja raukka hän itse olikaan!