Selma ikäänkuin arvasi Rikhardin ajatukset.
"Kiitos kaikesta, mitä olet opettanut minulle näiden vuosien kuluessa, jokaisesta kirjeestä, jonka minulle olet kirjoittanut ja jokaisesta ystävällisestä sanasta," sanoi Selma puristaen kylmillä sormillaan Rikhardin suurta kättä, joka oli polttavan kuuma ja aivan veltosti lepäsi hänen kädessään.
"Etkö sinä kadu? Etkö tahtoisi sitä tekemättömäksi, — tahtoisi peruuttaa koko tätä aikaa, pyyhkiä minua siitä pois?" sanoi Rikhard yhtä soinnuttomasti, mutta sama kärsivä ilme kasvoillaan.
Selma tuumi hetken voidakseen rehellisesti vastata. Toivoiko hän voivansa pyyhkiä pois nämät onnen ja kehityksen vuodet, vaikka hänen täytyikin ne niin kalliisti maksaa?
"En, en koskaan," sanoi hän, ja hänen suunsa ympärillä karehti niin kalpea ja vilpitön hymy, että se viilsi Rikhardin sydäntä. Selman yritys näyttää iloiselta tuotti vain uutta tuskaa Rikhardille. Hänen oli mahdoton katsoa häneen.
"Nyt tulen kostetuksi, kun aina olen sen kieltänyt," puhkesi Rikhard puhumaan, "minä tahdoin väittää, että se oli voitettu, — vieläpä itsellenikin. Mutta sitä se ei ollut. Ylimielisyydestä minä vain kuvittelin sellaista mielessäni. Miksi … miksi en riistänyt sinua häneltä!"
Huudahdus puhkesi hillittömän rajusti esiin, ja hän puristi Selman kättä niin lujasti ikäänkuin tämä olisi ollut potilas, jota kirurgin veitsi raateli.
"Mene verannalle, — tai juo vettä — tai mitä hyvänsä, kunhan vain rauhoitut," sanoi Selma, — "tai ehkäpä konjakkia?" Selma aikoi juosta hakemaan.
"Ei," sanoi Rikhard, "anna minulle hiukan aikaa."
Selma silitti hiljaa ja hyväillen hänen kättään, joka oli hellittänyt kovan otteensa; näytti siltä kuin Rikhard olisi niellyt liikutuksensa suurin kulauksin.