I.
Kylässä oli ainoastaan yksi katu, jos sitä saattoi tällä nimellä edes kunnioittaa, sillä se oli aivan yksinkertaisesti vain kapeanpuoleinen, kivittämätön ja huonosti hoidettu tie. Toisella puolella seisoi rinnatusten viisi, kuusi kehnoa rakennusta, toisella näkyi muutamia talonpoikaistaloja niin pitkän välimatkan päässä toisistaan, että niiden väliin jäi tilaa sangen isolle puutarhalle. Nämät talot olivat kylläkin kunnioitusta herättäviä leveine riveineen ja säännöllisine neliöineen, mutta ohikulkijaan ne tekivät varsin epäystävällisen vaikutuksen, sillä ne seisovat kaikki selin, s.o. niiden ulkorakennukset olivat tien puolella. Ainoastaan yhdessä kohtaa, missä portti oli jätetty auki, saattoi nähdä pihalle, jossa ei ainoatakaan elävää olentoa liikkunut, paitsi kanaperhe, joka kuljeskeli ja kuopi olkia.
Oli ollut kylmä ja sateinen kesä; nyt se olikin jo lopussa.
Kädet työnnettyinä ahtaaksi käyneen palttoon taskuihin kulki nuori tyttö katua pitkin. Hän näytti iloiselta ja reippaalta: käynti oli vailla kaupunkilaisnaisen sipsuttelevaa viehkeyttä, liikkeet olivat pikemmin huolettomat kuin keskenkasvuisen pojan. Suruttomasti hän tutki taivaan harmaita pilviä, nähdäkseen tulisiko taas sade. Senjälkeen hän avasi matalan tuvan oven ja astui eteiseen, joka oli juuri niin suuri, että ovet töin tuskin sivuuttivat toisensa. Hän avasi seuraavankin oven soittokellon mielettömästi rämistessä.
Tämä oli kylän ainoa sekatavarakauppa, ainoa paikka, josta sai ostaa tupakkaa, kahvia ja sokeria. Oikea hökkeli sitä paitsi — matala, pimeä, savuttunut — täynnä epämääräistä harmaanpaperin, suovan ja jos jonkin hajua.
Nuori mies seisoi kauppapöydän takana, kyynärpäät pöytää vasten nojautuneina ja pää painuneena kirjan yli. Hän näytti yhtä valoisalta ja ystävälliseltä kuin puoti oli pimeä ja ikävä.
Nuoren tytön astuessa sisään oikaisi hän itseänsä ja kumarsi. Hän oli varsin kaunis. Vaalea tukka oli aaltomainen, kiiltävä kuin silkki ja suoraan ylöspäin kammattu. Iho oli naisellisen vaalea, eikä sellaisia sinisiä silmiä kuin hänellä ollut kellään muulla. Älykkäisyyttä loisti silmälasien takaa, mutta koko kasvojen ilmeessä oli jotakin painostavaa ja suun ympärillä hempeä piirre, joka hyvinkin helposti olisi voinut muuttua synkkämielisyydeksi. Hänessä ei ollut mitään uljuutta, ei miehekkyyttä; hän muistutti tainta, johon valon puutteessa puhkeaa valkeita lehtiä vihreiden asemasta.
Kenenkään mieleen ei helpolla pälkähtänyt sanoa epäystävällistä sanaa Aksel Möllerille. Hänen katseessaan ja ryhdissään oli aina jotakin selittämätöntä, ikäänkuin anteeksi pyytävää. Jokainen tunsi ehdotonta sääliä — eikä hän kuitenkaan ollut sairas, ei vanha eikä köyhä.
Yksinpä Selma Bergkin hillitsi vaistomaisesti poikamaisia liikkeitään puhuessaan hänen kanssansa.
"Minä en aio tehdä kauppaa," sanoi Selma astuen kauppapöydän luo, "minä tahtoisin vain pyytää teiltä jotakin."