Selma oli toivonut saavansa kävellä yksin, se olisi tuntunut yhtä hyvältä kuin oikein syvä hengitys. Viimeisinä päivinä he olivat lakkaamatta olleet yhdessä — aina toistensa seurassa, yötä päivää. Hän tunsi väsymyksen painostavan itseään; itsessään se ei merkinnyt mitään, mutta joka hetki kasvoi vapautumisenhalu tuosta painosta yhä suuremmaksi, ja lopulta kävi se sietämättömäksi.
Selma nojautui tavallista raskaammin patruunan käsivarteen, ja patruuna oli siitä hyvillään, aavistamatta että Selma teki sen heikkoudesta, ikäänkuin hän vasta olisi taudista toipunut. Hän ei käynyt yhtä reippaasti kuin tavallisesti, hän, jonka muutoin oli niin vaikea mukautua patruunan askeliin.
He astuivat someroisilla lehtokujilla sanaakaan vaihtamatta. Patruuna oli koettanut saada keskustelua käyntiin, mutta Selma oli vastannut vain yksitavuisesti, ja silloin hänkin oli vaiennut. Nyt heitti hän pitkän, kysyvän katseen Selmaan. Tämä katsoi suoraan eteensä ja näytti unohtaneen että häntä oli olemassakaan.
"Aina sinä mietiskelet," sanoi patruuna tyytymättömänä, "kohta olet sinä suljettu kuin arvoitus."
"Etkö sinä koskaan mietiskele?" vastasi Selma hymyllä, joka teki vastauksen melkein turhaksi.
"En. Mitä se hyödyttäisi?"
Selma ei vastannut mitään, ja niin vaikenivat he uudelleen.
"Sinä tulet varmaan reippaammalle mielelle, kun menemme illalla teatteriin," sanoi patruuna hetken kuluttua, mutta Selma ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan.
Selma mietiskeli omaa sieluntilaansa, ja ne huomiot, jotka hän teki, herättivät hänessä vastenmielisyyttä. Tunne-elämä oli pingoittunut hempeämielisyyteen asti, hän oli hermostunut, ja kun hän aivan yhtäkkiä näki tumman parran ilmestyvän kadunkulmassa, hätkähti hän ja sai ankaraa sydämentykytystä.
Kylläpä todellakin oli maksanut vaivan matkustaa tänne unohtamaan!