"Sitä ei sinun koskaan olisi pitänyt sanoa!" Selma nousi ja heitti viuhkan peilipöydälle, niin että se ratisten putosi valkealle laudalle. Nyt oli keskustelu uutta, sillä nyt rauha oli kadonnut. "Vai ei vahingoksi — oh! — vai ei vahingoksi? Mikä minä mielestäsi olin, kun me menimme naimisiin? Lapsi raukka, joka ei tuntenut ihmisiä eikä itseään, joka ei tiennyt mitä hän teki ja joka oli valmis pitämään koko maailmasta siksi, että hän katseli kaikkea samalla lapsellisella tietämättömyydellä. Sano, eikö sinun koskaan ollut sääli minua? Minullahan ei ollut niinkuin muilla äitiä, joka olisi voinut sanoa minulle…"
"Luuletko, että äidit puhuvat sellaisesta?"
Patruuna puhdisti välinpitämättömänä hampaitaan.
"Se on kai heidän velvollisuutensa!" Selma katseli häntä ihmetyksellä.
"Jos sinä olisit kasvattanut lapsesi sillä tavalla, niin teki kai Herra parhaiten, kun ei antanut sinun saada niitä," sanoi patruuna laskien nykäyksellä ruttusen salvettinsa syrjään, "pidetäänhän muutoin äitien velvollisuutena antaa lasten kasvaa niin puhtaina ja…"
"Ah," päästi Selma käheästi, "minä en jaksa kuulla enempää. Enkö minä tunne ääretöntä inhoa kaikkea likaista kohtaan juuri siksi, että minä tiedän miten likaista se on! Oi, sitä kurjuutta! Kuvittelee mielessään kaiken niin kauniiksi — vain kukkia ja auringonpaistetta ja luulee että kaikki on oman mielikuvituksen mukaista! Oi, Jumala! … sitähän on kuin ihmiset ennen syntiinlankeemusta — niin tyhmä ja onnellinen. Ei ymmärrä erottaa hyvää pahasta."
"Niin, sillä sitä pitäisi kai olla selvillä kaikesta, aivan kuin…"
Patruuna puhui vihaisesti ja alkoi suuttua.
"… aivan kuin te miehet," täydensi Selma. "Niin, juuri."
Nuo sanat tulivat ratkaisevasti, Selman äänessä oli hiukan entistä sävyä.
"Ei kuulehan, täytyyhän olla jonkinlaista moraalia," sanoi patruuna halveksien ja sytytti sikarin.