"Se joka rikkoo alttarin ääressä tekemänsä lupaukset, on valapatto, ja miten käy omantunnonrauhan?"
Tuon iskun piti masentaa hänet, mutta Selma oli kovanahkainen.
"Minähän olen sanonut sinulle, että se lupaus, jonka lapsena annoin, ei ole sitova naisena, yhdentekevää onko se annettu alttarin ääressä tai muualla. Etkö ymmärrä, että siinä juuri se pulma onkin, josta kaikki muu riippuu? Kellään ei ole oikeutta vastaanottaa sellaista koko elämäksi sitovaa lupausta, ellei sen antaja ole täysin tietoinen siitä mitä tämä lupaus merkitsee. Miten monet naiset ovatkaan menneet naimisiin kuten minä! Jos kahleet tuntuvat sietämättömiltä, katkaiskoot he ne kuten minä."
Selma heitti päätään taaksepäin, ja silmät loistivat. Hänen sanojensa kaiku lisäsi rohkeutta, ja hänestä tuntui sinä hetkenä kuin koko maailma olisi ollut hänelle avoin, — ettei hänen tarvinnut muuta kuin "rikkoa" välit ollakseen vapaa.
"Sinun pitäisi varoa, sillä ei ole vain kysymys sinusta itsestäsi," sanoi patruuna uhaten, "jokainen sellainen sana on kuin kulovalkea, joka saa häviötä aikaan. Mies on naisen pää, — senhän sanoo sekä jumalallinen että inhimillinen laki — yksi hallitsija pitää olla niinhyvin valtiolla kuin perheellä. Valtio perustuu vain perhe-elämään. Joka kumoaa perheen, kumoaa kaiken."
"Ei ole ketään, joka voisi asettaa perhe-elämän korkeammalle kuin minä," sanoi Selma varmasti, "mutta meillä ei ole mitään perhettä. — Ei myöskään kukaan voi olla enemmän vakuutettu avioliiton pyhyydestä kuin minä. Mutta silloin ei saakaan mennä naimisiin niin kevytmielisesti kuin nykyään eikä ennen kuin täysi-ikäisenä, jolloin on päässyt täyteen selvyyteen siitä, että ihmisen täytyy itse vastata teoistaan ja että on vakavasti ottanut kohtalonsa käsiinsä, — että itse on edesvastuussa kaikesta, ja itse saa kärsiä seuraukset. Niin kauan kuin tätä ei käsitä, ei ole kypsynyt ottamaan niin tärkeätä askelta, kuin avioliitto oikeastaan on. Mitä minuun ja sinuun tulee, niin ei välillämme ole mitään muuta kuin minun vastenmielisyyteni, minun voittamaton inhoni kaikkea lähentelyä kohtaan. Minä kunnioitan sinua, vieläpä pidänkin sinusta, mutta — välimatkan päästä. Lapset olisivat kieltämättä olleet yhdyssiteenä, mutta niitähän ei ole. Kysymys on vain sinusta ja minusta. Ihmisenä en minä merkitse mitään sinulle, — en yhtään mitään. Minun ajatukseni ja tunteeni ovat sinulle niin vieraat kuin jos asuisin kuussa. Jos voisin asettaa valittavaksesi toiselta puolen persoonallisuuteni ja toiselta puolen ruumiini, niin et epäilisi hetkeäkään valinnassasi. Sinulle on yhdentekevää mitä minä kärsin, kun vain kuulun sinulle ja — olen vaiti. Juuri sitä en voi antaa anteeksi sinulle!"
Selma taisteli hetken kyyneliä vastaan. Hänet valtasi syvä yksinäisyydentunne, mutta hän lannisti sen.
"Jos olisin ollut yhtiötoveri, seurakumppani tai toveri," alkoi hän uudelleen, "olisit sinä kaivannut minua ja sanonut ystävällisen sanan jäähyväisiksi. Mutta nyt minä olen niin äärettömän paljon vähemmän, ja siksi tunnet vain vihaa sen johdosta, että olet kaupassa tullut petetyksi. Mitä sinun siitä tarvitsee välittää! Onhan niin paljon ihailtuja, kauniita, arvossapidettyjä naisia, jotka mielellään myövät itsensä suuresta omaisuudesta, kun vain pappi vahvistaa kaupan. Ota joku niistä ja anna minun mennä."
Patruunassa nämä sanat herättivät omituisen tunteen, jotakin hämärää, halun johonkin, vaikkei hän tiennyt mihin. Tuo ajatus oli niin uusi ja tuskallinen, — ei, hän ei voinut, ei voinut kadottaa häntä! Mitä hän sanoisikaan vakuuttaakseen Selmalle, että se oli mahdotonta!
"Mennäkö?" toisti patruuna, "sinä et ajattele mitä sanot. Sinä et ikänäsi voi kestää häväistystä … juoruja … kaikkea sitä mille panet itsesi alttiiksi. Minä tunnen sinut: sinä olet liian ylpeä voidaksesi kestää sitä. Sellaisen askeleen tuottama häpeä painaisi sinut maan tasalle."